Hiukkavaaraa Oulun taidemuseossa 8. tammikuuta 2017 saakka Entiselle kasarmialueelle Hiukkavaaraan syntynyt kuvataitelijoiden, bändien ja verstaiden muodostama luovan toiminnan keskittymä on Suomen suurimpia. Hiukkavaaraa-näyttelyyn kutsuttiin 12 kuvataiteilijaa yli 30 Hiukkavaarassa työskentelevän taiteilijan joukosta, ja he loivat sitä varten uusia töitä. Yhteisnäyttely on monipuolinen kokonaisuus, josta saa oivan kuvan tämän hetken oululaistaiteesta. Mukana on perinteisen maalaustaiteen lisäksi […]
Hiukkavaaraa Oulun taidemuseossa 8. tammikuuta 2017 saakka
Entiselle kasarmialueelle Hiukkavaaraan syntynyt kuvataitelijoiden, bändien ja verstaiden muodostama luovan toiminnan keskittymä on Suomen suurimpia. Hiukkavaaraa-näyttelyyn kutsuttiin 12 kuvataiteilijaa yli 30 Hiukkavaarassa työskentelevän taiteilijan joukosta, ja he loivat sitä varten uusia töitä.
Yhteisnäyttely on monipuolinen kokonaisuus, josta saa oivan kuvan tämän hetken oululaistaiteesta. Mukana on perinteisen maalaustaiteen lisäksi valokuvia ja veistoksia sekä erilaisista materiaaleista tehtyjä tilateoksia.
Mieleenpainuvimpiin teoksiin kuuluvat Anni Arffmanin viisi mustavalkoista paperileikkausteosta, jotka on hienovaraisesti valaistu. Teosten tarkat yksityiskohdat ja
omaperäinen tyyli miellyttävät.
Tilateoksista Kari Södön värikkäät puu-installaatiot Who Killed the Joy and Play ja Seasons in the Sun saavat pysähtymään.
Suosikkini ovat kuitenkin Päivi Pussilan kolme syvänsinistä taulua Suuri rakkauskertomus, Sydänpuu ja Sininen laulu. Niissä on sekä abstraktiutta että konkretiaa.
Teosten lisäksi näyttelyssä on taiteilijoista videohaastatteluja, joissa he muun muassa kertovat siitä, mistä heidän motivaationsa työskentelyyn kumpuaa.
Sata sankaritarinaa urheilusta Pohjois-Pohjanmaan museossa 8. tammikuuta 2017 saakka
Urheilu on täynnä tähtihetkiä ja pettymyksiä, joita tämä Pohjois-Pohjanmaan museon näyttely esittelee. Ensimmäisistä moderneista olympialaisista on kulunut 120 vuotta, joten aihe on ajankohtainen.
Pääosin Helsingin Urheilumuseosta lainatun esineistön varaan rakennettu näyttely on ajallisesti kattava, mutta kuitenkin vain pintaraapaisu suomalaiseen urheiluhistoriaan.
Mukana on muun muassa vuoden 1995 jääkiekon MM-kultamitali, Lahden hiihdon MM-kisojen doping-käryyn liittyvä, huoltoasemalle unohtunut lääkärinlaukku, Matti Nykäsen komea mitalikokoelma, Enni Rukajärven ja Eero Ettalan lumilaudat, oululaistaitoluistelija Susanna Pöykiön kisa-asu ja helsinkiläisnaisvoimistelijoiden puku vuodelta 1881.
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
Tanssin kautta toisiinsa tutustuneet Anu Rytivaara, 26, Laura Lääveri, 28, Viivi Forsman, 19 ja Riina Harju, 25 päättivät perustaa kesällä 2015 tanssikollektiivin nimeltä KEKSI Kollektiivi.
Intohimoiset tanssijat kokivat, että sellaiselle on tarvetta. Pitkäaikainen katutanssitoimija, Pohjois-Suomen Katutanssiyhdistys (PSKT) lopetti syksyllä 2015, minkä nämä naiset tiesivät jo kesällä.
”Ajattelimme, että on hyvä kolo perustaa joku tällainen kokoonpano, mutta se ei ollut ainoa syy. Halusimme tehdä jotain vähän taiteellisempaa ja fuusioida katutanssin eri lajeja vaikka nykytanssiin, jota olemme kaikki tehneet”, Anu Rytivaara kertoo kollektiivin synnystä.
Lisäksi heillä oli ajatuksena kehittää uusia tapahtumia, koska niitä ei tulisi enää juuri olemaan Oulussa PSKT:n lopetettua.
Vajaassa vuodessa nelikko on järjestänyt useita tanssijameja ja esiintynyt yhdessä muun muassa viime elokuussa Taiteiden yössä Torinrannassa teoksella Concrete Jungle.
Aloittaessaan he eivät ajatelleet järjestävänsä näin paljon tapahtumia, mutta heitä on kysytty moneen mukaan.
”Emme itsekään tajunneet, että meillä lähti niin hyvin käyntiin, että saamme koko ajan vain järjestää kaikkea ja kaikki on että hyvä tytöt! Mikään ei olisi ollut mahdollista, jos ihmiset eivät olisi niin paljon tukeneet ja kiitelleet meitä”, Rytivaara painottaa.
Tanssia tanssimisen ilosta
Katutanssit eli muun muassa breakdance, hiphop, locking ja popping ovat nimensä mukaisesti syntyneet kadulla, mutta nykyään niitä opetetaan paljon tanssikouluissa.
”Katutanssi ei ole lähtökohtaisesti koreografialaji, mutta niitä ja tekniikkaa kouluissa kuitenkin on”, Laura Lääveri selittää.
Koreografioita oleellisempaa katutanssissa on yhdessä tanssiminen, ringittely ja jameissa muita tanssijoita vastaan battlaaminen.
Maaliskuussa KEKSI Kollektiivi järjesti tanssikoulu Citydancella jamit, joissa oli alle 13-vuotiaiden sarja ja yli 13-vuotiaiden sarja. Lääveri korostaa, että he kollektiivina haluavat tanssitunneilla käyvien lasten näkevän jo varhain, mitä katutanssikulttuuri, jamit ja ringittely ovat.
”Koen, että se on tärkeimpiä juttuja, että saamme lapset näkemään, mitä on tanssia ihan vaan tanssimisen ja jakamisen ilosta ja sosiaalisessa kontekstissa”, Lääveri sanoo.
Oulun katutanssit jatkuvat
Omien tapahtumiensa lisäksi keksinaisilla on tällä hetkellä työn alla yksi oululaisen katutanssin kivijaloista, Oulun katutanssit. Kymmenen vuotta tänä kesänä täyttävä tapahtuma kokoaa sekä oululaiset että muiden paikkakuntien katutanssijat yhteen.
”Nuoremmat katutanssijat, jotka eivät ole olleet ikinä järkkäämässä mitään, pääsevät tapahtumapäivänä mukaan. Se on heille tosi iso asia ja sitä kautta pääsevät porukkaan mukaan ja saavat uusia ystäviä. Nuorille tämä tapahtuma on erityisesti tärkeä juttu”, Rytivaara toteaa.
”On oululaisille identiteettikysymys, että meillä on tapahtuma, joka on niin hyvä ja suomalaisen katutanssin mittapuussa vanha. On hyvä olla oululainen katutanssitapahtuma, jameja ja aktiivisia ihmisiä, jotka vievät kulttuuria eteenpäin”, Lääveri lisää.
Viime kesänä tilanne tapahtuman juhlavuoden osalta näytti synkältä, sillä viime vuodet sitä järjesti pillit pussiin laittanut Pohjois-Suomen Katutanssiyhdistys. Nämä naiset kuitenkin päättivät, ettei 10-vuotiskisoja voi jättää pitämättä.
”Saimme näkymättömät valtuudet, ja meillä on entisten järjestäjien siunaus ja tuki tehdä se”, Lääveri kertoo.
”Siinä on mukana paljon oululaisia katutanssijoita esimerkiksi tapahtumapäivänä. Se on yhteisponnistus loppuen lopuksi. Kaikki odottavat sitä. Ei ole edes sen syvällisempi asia, kuin että se on vaan niin kiva ja siisti juttu”, Rytivaara luonnehtii sen merkitystä.
Naisnelikko on ollut aikaisemmin mukana järjestämässä tätä pohjoissuomen suurinta katutanssitapahtumaa, mutta tällä kertaa nelikolla on päävastuu. Rimaa ei ole laitettu matalalle, päinvastoin. Päätapahtuman lisäksi ohjelmaa on usealle päivälle.
Kesäkuun ja heinäkuun vaihteessa Oulun katutanssit valtaavat yhdeksi päiväksi Rotuaarin, jossa käydään kisat useissa kategorioissa. Lisäksi luvassa on muun muassa valokuvanäyttely, jossa tulee olemaan kuvia tapahtumasta kymmenen vuoden ajalta.
”Ajattelimme, että pitää olla jotain spesiaalia, kun on tärkeä vuosi”, Rytivaara lopettaa.
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
”Aloitin tanssin Posiolla 7-vuotiaana disco- ja hiphop-tunnilla. Teimme joka toinen viikko discoa ja joka toinen viikko hiphoppia. Sitten se muuttui hiphopiksi, jota tanssin 11-vuotiaaksi.
Sen jälkeen oli pitkä tauko ja harrastin jalkapalloa monta vuotta. Kun se meni liian totiseksi, aloitin tanssin uudelleen ehkä 14-vuotiaana ja siitä eteenpäin olen innostunut enemmän ja enemmän.
Hiphop oli minun päälajini, mutta kaksi vuotta sitten kesällä innostuin housesta, joka on nyt vienyt minun sydämeni kokonaan. Harvemmin tulee treenattua enää hiphoppia.
House on oma juttu, ja se lähti alunperin musiikista, jota rakastan. Yksi kesä olimme tanssikavereiden kanssa puistossa, ja kun muut osasivat housata, minä en, halusin kokeilla sitä.
Koko ajan olen mennyt syvemmälle ja syvemmälle lajiin. Ja kun on oikeasti alkanut ymmärtää, mitä tanssi on, olen innostunut koko ajan enemmän.
Housea tanssina on hankala selittää, että mitä se on. Hiphopista se eroaa niin, että musiikki on nopeatempoisempaa.
Siinä on paljon jalkatyöskentelyä, mutta mistä itse tykkään housessa, on flow. Koko kroppa tekee töitä, ja tanssiminen on kokonaisvaltaista.
Tavallaan tahattomasti rakennan omaa tyyliä, kun otan inspiraatiota videoita katsellessa. On muutama tanssija, joiden monia pätkiä olen katsonut netistä. En kuitenkaan tietoisesti kopioi heitä, vaan inspiroidun heidän tyylistään.
En käy hirveästi tunneilla enää. Käyn Urheilutalolla itsekseni treenaamassa ja kavereiden kanssa tosi paljon. On muodostunut porukka, jonka kanssa käymme treenaamassa erityisesti housea.
Tanssin, koska se on ihanaa ja rakastan tanssia. Tanssiessa on luonnollisessa tilassa, ja siitä tulee vapaa olo ja voi olla oma itsensä.
Tanssin kautta olen löytänyt itsestäni uuden puolen ja uskallan olla, mitä oikeasti olen. Tanssi on antanut itsevarmuutta.
Battlaaminen uutta ihmistä, kenen kanssa ei ole aiemmin battlannut, vastaan on kivaa. Heiltä näkee uutta tyyliä ja ehkä reagoikin tanssilla eri tavalla, kun tulee eri tyyppi vastaan. Siitä saa aina uutta, kun battlaa uutta ihmistä vastaan, ja se on aina uudenlainen kokemus.
On hyvä että Oulussa on jameja, koska saattaisi mennä siihen, että porukka menee vain SM-kisoihin ja treenaa niihin. Kun he käyvät battleissa ja ymmärtävät, että se on se juttu katutanssissa, alkaa ymmärtää, mitä katutanssi on parhaimmillaan.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
”Meillä on kotona aina kuunneltu paljon musiikkia. Ehkä siitä on tullut innostus tanssiin. Olin varmaan kolme, kun aloitin leikkiryhmässä, jossa tehtiin temppuja kuten kärrynpyöriä.
Katutanssin aloitin breakdancella viisi- tai kuusivuotiaana. Meidän ikäisillemme ei ollut silloin hiphoppia, oli vain breikkiä. Menin hiphop-ryhmään, kun se tuli. Se vain oli mukavaa ja minun tyylistäni. Hiphop on aika vapaata ja voi tehdä monenlaista eri tyyliä.
Teen aika lailla kaikkea katutanssia. Eniten on tullut tehtyä hiphoppia ja treenaan sitä eniten, eli se on ehkä päälaji.
Oma tyyli on vain tullut, enkä ainakaan tietoisesti ole rakentanut mitään. Varsinkin kun harjoittelee freestyleä, oma tyyli on vain tullut ja jäänyt päälle. Koko ajan yrittää kasvattaa omaa liikevarastoa ja tehdä enemmän juttuja.
Meni aikaa, että tottui siihen, että on pitkät raajat. Tunneilla oli aluksi pelottavaa, kun tuntui, että lyön toisia. Olen muutaman kerran lyönytkin. Mutta piti vain tottua. Aina pitää sanoa, että sori jos lyön teitä.
Käymme Jokitalon Annin kanssa Citydancellä. Normaaliviikolla on 10 viikkotuntia ja omat treenit vielä päälle.
Olen tänä vuonna tehnyt yhden duokoreografian pienemmille pojille. Opetan Citydancellä yhden oikean opettajan kanssa leikkikouluryhmää, jossa on pieniä lapsia, 3–5-vuotiaita. Vaikka se ei ole tanssitunti, olemme opetelleet ihan oikeita tanssiliikkeitä. Se on ollut tosi mukavaa.
Minusta tuntuu, että minusta tulee isona tanssinopettaja, niin tuossa on oppinut aika paljon, miten siellä toimitaan varsinkin pienten lasten kanssa.
On vähän harmi, ettei tanssinopettajakoulutuksesssa Oulussa ole katutanssilajeja. Haluaisin käydä sen koulutuksen, mutta jos siellä ei tehdä hirveästi katutansseja, niin en tiedä, onko se niin hauskaa.
Freestylessa saa oman tyylin esille. Tietenkin tulee tehtyä itsekin omia koreografioita, mutta silloin miettii monta kertaa, onko tämä hyvä tähän tai sopiiko tämä tähän.
Freestylessä tulee tehtyä ehkä vähän outojakin juttuja. Olen huomannut, että aika outoihin asentoihin välillä väännän itseni, mutta ehkä ne näyttää ihan siisteiltä. Kokeilu tulee esille siinä enemmän kuin koreografiassa.
Oulussa on menty hyvään suuntaan, kun tapahtumia on jo alettu järjestämään alaikäisillekin. Toivottavasti on jatkossakin sellaisia jameja, joissa ei ole ikärajoja. Itse haluaisin käydä niissä ja jos ne on jossain baarissa, ne on k–18 tai k–20, niin ei me päästä sinne.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
”Olin 8- tai 9-vuotias, kun menin ensimmäiselle tanssitunnille. Kun menin myöhemmin kilparyhmiin, tanssista tuli isompi juttu ja otin enemmän tunteja.
Harjoittelen Citydancellä noin kymmenellä viikkotunnilla. Yleensä käymme lisäksi Veeran (Pyykkö) kanssa treenaamassa duoa tai free-styleä tai hillumme vain salissa.
Pyrin harjoittelemaan mahdollisimman montaa katutanssilajia monipuolisesti. Hiphop on kuitenkin päälaji.
Aloitin hopilla ja otin mukaan eri lajeja, mutta hiphop tuntuu omalta lajilta. Siinä voi olla oma itsensä ja saa tehdä oman mielensä mukaan. Muut lajit ovat vähän vaiheessa vielä.
En ole yrittänyt rakentaa omaa juttua. Veeran kanssa katsotaan netistä videoita ja sieltä joskus pistän päähän joitain tiettyjä liikkeitä ja yritän niitä itse muokata, että mikä minusta tuntuu ja näyttää mukavalta minulla. Kaikki liikkeet eivät näytä kaikilla tietenkään samalta ja siksi yritän muokata niitä.
Tanssi on auttanut ja tulee varmasti auttamaan tulevaisuudessakin minua tosi paljon, jos on huono mieli tai vastaavaa. Tanssi on lisäksi tuonut minulle paljon tärkeitä kavereita.
En osaa kuvitella itseäni tanssinopettajaksi ainakaan vielä, koska minulla ei ole mitään hajua, mitä haluan tehdä tai mitä menen opiskelemaan. Mutta olisi se varmaan ihan kiva. Sitten näkee.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
Elokuisena perjantaina Daniel Herrera Castro valmistautui puolustamaan konenäköä käsittelevää väitöskirjaansa Oulun yliopistossa. Väitöstilaisuus ei kuitenkaan jännittänyt Herreraa, sillä hänellä oli jotain suurempaa mielessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli ostanut vesitornin.
Kaikki alkoi konferenssimatkasta Japaniin. Daniel Herrera Castro huomasi joka puolella punaisia torii-portteja, joiden merkitystä hänen insinöörin mielensä yritti ymmärtää. Nähtyään Itsukushima-jinjan pyhäkön portin, joka näyttää kelluvan nousuveden aikana, hän koki jonkinlaisen ahaa-elämyksen.
”Seisoin suu auki ja katsoin porttia. Katsoin ympärilleni ja myös muut ihmiset katsoivat sitä ihmeissään. Vaikka en ymmärtänyt porttien tarkoitusta, ymmärsin, että tämä on jotain erityistä”, Herrera kertoo.
Palattuaan kotikaupunkiinsa Ouluun hän alkoi miettiä samankaltaisen monumentin rakentamista, jolla voisi jättää oman jälkensä ympäristöön.
”Kerroin ajatuksistani ystävälleni, joka totesi, että miksi rakentaa torni, kun sellainen on myytävänä. Nähtyäni Intiön vesitornin ei ollut epäilystäkään, ettenkö tekisi siitä ostotarjousta”, Herrera muistelee.
Niin costaricalainen mies osti viime syksynä yli 50 metriä korkean tornin keskeltä Oulua. Hän ei kuitenkaan vielä tiennyt, mitä hän tekisi sillä.
Vesivarannosta kulttuuritilaksi
Kahdeksan kuukautta myöhemmin suunnitelmat vesitornin käytöstä ovat alkaneet selkiytyä. Väliin on mahtunut paniikin hetkiä ja paljon stressiä, mutta myös innostusta ja toiveikkuutta.
Herrera haluaa tehdä tornista kulttuurikeskuksen, joka olisi kaikille avoinna. Tornin pohjakerrokseen on suunnitteilla kahvila ja kahdeksan metriä korkeaan vesitankkiin tulee esiintymislava ja katsomo. Kirsikkana kakun päällä olisi tornin huipulle kupoliin rakennettava yleinen sauna.
”Suosikkini on pohjakerroksesta aukeava lähes 30-metrinen avoin tila, jota kutsun katedraaliksi. Sen tilantunnun haluaisin säilyttää myös muutosten jälkeen”, Herrera pohtii.
Arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelema, vuonna 1927 valmistunut vesitorni on suojeltu asemakaavalla. Suojellun rakennuksen kunnostus on haastavaa etenkin julkisivun osalta, sillä siihen ei saa tehdä suuria muutoksia. Toisaalta suuriin muutoksiin ei ole haluakaan, arkkitehtuurin diplomityötään tornista tekevä Juho Tastula kertoo.
”Myös sisätiloissa tullaan säilyttämään alkuperäisiä elementtejä, mutta niihin ei haluta kuitenkaan jumittua. Meillä on Danielin kanssa hyvin samankaltaisia ajatuksia siitä, millainen tornista voisi tulla”, Tastula kuvailee yhteistyötä tornin omistajan kanssa.
Intiön vesitorniin on suunnnitteilla muun muassa yleinen sauna, esiintymislava ja kahvila. Kuvitus: Anni Hyypiö.
Tastula esittelee 3D-kuvaa, joka toimii alustavana arkkitehtuuriluonnoksena torniin tulevista rakenteista. Torni tuntuu huikean korkealta, kun sitä vertaa sisällä seisovaan ihmiseen. On selvää, että työtä tornin kanssa tulee riittämään.
”Tornin kunnostus on pitkän aikavälin projekti, mutta kevään aikana pyrimme lyömään eri vaihtoehdot lukkoon. Tarkoituksenamme on esittää, millainen lopputulos voisi olla. Tämän jälkeen museo ja kaupunki kertovat oman kantansa muutoksiin”, hän toteaa.
Arkkitehtiopiskelijalle vesitorni on mielenkiintoinen projekti. Esimerkiksi hissin rakentaminen ja portaikon saattaminen nykyvaatimusten tasalle ovat Tastulan mukaan vaatineet paljon pohdintaa.
”Tila on haastava, mutta pidän siitä, että voi miettiä erilaisia ratkaisuja oikeaan kohteeseen. Pienikin muutos voi vaikuttaa johonkin muuhun. Myös toimintojen monipuolisuus on mielestäni hyvä asia.”
Torni tehty myös ihmisille
Intiön vesitornin avaaminen yleisölle palvelee tornin alkuperäistä käyttötarkoitusta, sillä se on suunniteltu paitsi vesisäiliöksi, myös näköalatasanteeksi. Klassismia edustava torni on ollut suosittu vierailukohde ainakin 1930-luvulla, jolloin näköalatasanne oli auki kesäkuukausien aikana.
Vesihuoltokäytössä torni ei ole ollut vuoden 1969 jälkeen, jolloin Puolivälinkankaan vesitorni valmistui. Viime vuosikymmeninä torni on ollut suljettuna myös yleisöltä.
”Vesi ei tarvinnut näin koristeellista rakennusta, vaan tämä rakennus tehtiin ihmisiä varten. Minusta on sääli, että tornin tekijöiden visio ikään kuin keskeytyi ovien sulkeuduttua”, Herrera sanoo.
Tornin historiasta tiedetään yllättävän vähän, vaikka torni on ollut näkyvä osa Oulun kaupungin siluettia. Oman tarinansa kertovat tornin seinistä löytyvät kirjoitukset, joita kirjailija-toimittaja Katariina Vuori on tutkinut tulevaa kirjaansa varten.
Arkeologiksi kouluttautunut Vuori kiinnostui seinäkirjoituksista vieraillessaan tornin myyntinäytössä keväällä 2015.
”Kävin näytössä puhtaasta mielenkiinnosta. Tuolloin huomasin seinien olevan täynnä kirjoituksia ja aloin miettiä keitä kirjoituksia tehneet ihmiset olivat”, Vuori kertoo.
Vuori sai Oulun kaupungilta luvan kuvata kirjoituksia ja työ jatkui tornin siirryttyä Herreran omistukseen.
Vanhimmat kirjoitukset ovat vuodelta 1935. Kirjoituksia löytyy erityisesti 1930- ja 1940-luvuilta, sillä sodan aikana torni oli ilmavalvontakäytössä. Muutenkin kirjoitukset ovat monin paikoin armeijaan liittyviä, koska torni on ollut viereisen kasarmin käytössä 1980-luvulle saakka.
”Kirjoitusten perusteella voisi luulla olevansa sotkun vessassa, sillä seiniltä löytyy inttiaiheisia tekstejä ja rivoja kuvia. Toisaalta siellä on myös paljon rakkauteen liittyviä kirjoituksia, joten torni on todennäköisesti toiminut kasarmin poikien ja heidän tyttöystäviensä kohtauspaikkana”, Vuori sanoo.
Kirjoitusten lisäksi Vuori on kerännyt muistitietoa tornista tarinoiden ja muisteluiden muodossa. Niiden kautta hän on saanut tietoa torniin liittyvistä ihmisistä, kuten Hautalan papasta, joka keräsi pääsymaksuja ja myi mehua tornin alatasanteella.
”Seuraavaksi alan tutkia kasarmin historiaa ja Oulun veden arkistoja saadakseni lisää tietoa tornin vaiheista. Kirjassani tulen yhdistämään faktaa ja hitusen fiktiota, sillä minua kiinnostaa tornin historian lisäksi mikä sen merkitys ihmisille on ollut ja millaisia tarinoita seinäkirjoitusten takana voisi olla.”
Elämän kokoinen projekti
Daniel Herrera Castrolle vesitornista tuli hänen elämänsä projekti. Tuure Kilpeläinen laulaa vesitornin varjossa asumisesta, mutta Herrera on vesitornin myötä joutunut itsekin valokeilaan. Projekti on herättänyt paljon kiinnostusta niin mediassa kuin tavallisten ihmisten parissa.
”Eihän vesitornin ostamisessa ole mitään järkeä ja projektiin liittyy paljon paineita, mutta olen laittanut tähän sydämeni ja sieluni”, Herrera kertoo.
Hän on tyytyväinen siihen, että asiat alkavat hiljalleen edetä. Jo nyt tornissa järjestetään köysilaskeutumista ja kesäkuussa Herrera pystyttää tornin pihaan telttasaunan saunaviikon kunniaksi. Hän on tehnyt myös yhteistyösuunnitelmia muutamien taiteilijoiden kanssa.
Vielä torniin ei voi turvallisuussyistä päästää suuria ihmismääriä, mutta Oulun kaupunki on suhtautunut myönteisesti näköalatasanteen avaamiseen muutamille ihmisille kerrallaan.
Suurin kysymysmerkki on rahoitus. Lopullinen kustannusarvio tulee täsmentymään, kun tornin kunnostussuunnitelma saa hyväksyntänsä.
Mikäli Herrera haluaisi tehdä tornista toimistorakennuksen, rahoittajia löytyisi varmasti. Kulttuurille rahaa on vaikeampi saada.
”Olen miettinyt myös joukkorahoitusta yhtenä rahoitusmuotona, koska se tarjoaisi ihmisille mahdollisuuden osallistua. Torni on selkeästi tärkeä oululaisille ja moni suhtautuu projektiin varsin myönteisesti”, Herrera toteaa.
Intiön vesitornin merkityksestä kertoo jotain se, että Katariina Vuori ja Juho Tastula molemmat myöntävät haaveilleensa joskus tornin ostamisesta, vaikkakin vain leikillään.
”Koska torni jo myytiin, seuraavaksi täytyy varmaan selvittää, miten tornin vieressä olevan muuntajakopin voisi ostaa”, Tastula nauraa.
» Intiön vesitorni valmistui vuonna 1927 ja toimi vesivarantona vuoteen 1969. Sittemmin torni on ollut läheisen kasarmin käytössä. Viime vuosina tornin vuokralaisena on toiminut puhelinoperaattori, jonka verkkopalvelulaitteistoja sijaitsee tornissa.
» Oulun kaupunki päätti laittaa Intiön vesitornin myyntiin keväällä 2015. Kaupunki myi samalla myös muita tarpeettomaksi jääneitä kiinteistöjä.
» Daniel Herrera Castro teki vesitornista korkeimman tarjouksen ja osti sen elokuussa 2015. Hän aikoo tehdä tornista kulttuurikeskuksen.
» Toimittaja-kirjailija Katariina Vuori selvittää vesitornin historiaa seinäkirjoitusten ja muistitiedon avulla.
» Arkkitehtiopiskelija Juho Tastula tekee diplomityönään arkkitehtuuriluonnoksia vesitornin tulevista käyttötarkoituksista.
Julkaistu
SHARE
Heidi Hahtola
Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.
