Kategoria: Kulttuuri

Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.

Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.

Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,

Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.

Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.

Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.

Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)

Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet. Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.

Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.

Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.

Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!

Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä.  Lisätty myös maininta puvustuksesta.

Brittiläisen Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta on saanut häikäisevän vastaanoton: romaani nappasi brittiläisen Costa-palkinnon esikoisromaanien sarjassa ja valittiin brittiläisen kirja-alan vuosittaisessa palkintogaalassa sekä vuoden esikoisromaaniksi että vuoden romaaniksi. Eikä ihme – Hylätty ranta on hämmästyttävän varmaa työtä esikoisromaaniksi.

Hurleyn romaani sijoittuu Loneylle, Luoteis-Englannissa sijaitsevalle jumalanhylkäämälle rantakaistaleelle. Siellä seisova ränsistynyt outo talo on kertojan, teini-ikäisen Tonton ja hänen veljensä Andrew’n äidin mielestä mitä mainioin paikka vuosittaiselle pääsiäisretriitille. Pääsiäisviikon pyhiinvaellukselta odotetaan suuria: katolisen uskon riittejä pakonomaisen tarkkaan toistava äiti uskoo Loneyn pyhäkön lähdeveden parantavan Andrew’n mykkyyden. Seurueen rukoillessa, paastotessa ja ripittäytyessä Loney saa yhä ahdistavampia piirteitä. Tonto haluaa suojella veljeään kaikelta pahalta, mutta Loneyssä pahaa taitaa olla liikaa yhden ihmisen hallittavaksi.

Hurley kirjoittaa kuin enkeli, ja Loneyn armotonta luontoa kuvatessaan hän on vahvimmillaan: piiskaava merituuli ja kattoa vasten naputtava rankkasade välittyvät elävästi kotisohvalle asti. Hurleyn luoma Loney on kylmä, arvaamaton ja nopeasti nousevan vuorovetensä vuoksi monelle kohtalokas ranta.

Uhkarohkeat simpukankerääjät eivät ymmärtäneet minkä kanssa olivat tekemisissä vaan ajoivat autonsa hiekalle pakoveden aikaan ja ajautuivat maihin vasta viikkokausien kuluttua kasvot vihrein, iho nukkaisen pehmeänä. Joskus sellaiset murhenäytelmät päätyivät uutisiin, mutta Loneyn julmuus oli niin vääjäämätöntä, että yleensä kukaan ei muistanut sen onnettomia uhreja […].

Onko Hylätty ranta sitten kauhuromaani, kuten kannen sisäteksteissä luvataan? Kyllä ja ei. Siitä löytyvät toki moni goottilaisen kauhun tunnusmerkeistä: on hirtettyjä noitanaisia, kummallisen alkukantaisia kyläläisiä, vihamielinen ja raivoava luonto, epämääräisiä viittauksia vanhan talon hulluuteen ja kaikenlaisiin kirouksiin.

Mutta kauhu ei koskaan ota täysillä otetta lukijan kurkusta.  Lukija odottaa säpsähdyttävää yllätyskäännettä, Gillian Flynnin Gone Girl -romaanissa lanseeraamaa totaalista maailmankuvan niksautusta. Hurley ei kuitenkaan päästä lukijaansa niin helpolla.

Suoraviivaisen kauhun sijaan Hylätty ranta on eteerinen, salaperäinen, hitaasti kasvava ja nautinnollinen luettava. Teos kuvaa kauniisti veljeyttä ja velvollisuutta, uskoa ja siitä luopumista. Se on rakennettu niin vetävästi ja kirjoitettu niin kauniisti, että se on pakko ahmaista yhdessä illassa. Romaanin ansioksi voi laskea myös sen, ettei se anna helposti sulateltavaa vastausta siihen, oliko romaanin kauhistuttavuus alkuperältään arkista vai yliluonnollista. Siksi lukukokemus onkin niin mieleenpainuva ja mieltä sopivasti häiritsevä.