Helmikuun kulttuurimenot

Ihan tiloissa Oulun taidemuseossa 20. maaliskuuta asti Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut.  Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä,  johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia. Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee […]

Ihan tiloissa
Oulun taidemuseossa
20. maaliskuuta asti

Jos näyttelyä kiertäessä tulee pohdittua taiteen merkitystä ja sitä, mitä esimerkiksi kuvataide voi olla ja miksi juuri nämä teokset on valittu taidemuseon seinille, on näyttely onnistunut.  Näitä ajatuksia pyörittelin Ihan tiloissa –näyttelyssä,  johon on koottu neljän Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olevan nykytaiteilijan teoksia.

Oulun taidemuseon kahteen tilaan levitetty näyttely esittelee Jussi Gomanin (s. 1980) suuria ja värikkäitä maalauksia, Jenni Ylppärilän (s. 1980) erilaisten talojen pienoismalleja, Antti Oikarisen (s. 1974) minimalistisia maalauksia ja veistoksia sekä Jouna Karsin (s. 1980) hätkähdyttäviä pienoismallin tapaisia veistoksia luonnosta.

Jenni Ylppärilän luomat nukkekotikokoiset pienoismallit hylätyistä liiketiloista, lähiökaupoista ja palopostista venyttävät kuvataiteen rajoja ja osoittavat sen voivan olla kolmiulotteista. Katsoja on tyytyväinen, jos arvaa, mikä talo on kyseessä ja missä se sijaitsee.

Eniten näyttelyssä hämmentää Oikarisen teokset, joiden nimetkin kertovat jotain. ”Maalaus” ja ”Konstruktio” ovat nimenmukaisesti juuri näitä, mutta kuitenkin esittävät jotain muuta. Minulle nämä teokset tuntuvat sisällöttömiltä, ja niiden juju jää epäselväksi.

 

Luova laboratorio LABRA
Oulun Torinrannassa
Avoinna arkena kello 10–18

Elokuussa 2015 oululaiskaksikko Martta Tervonen ja Sami Mikkola päättivät vaihtaa silloiset työnsä luovuuden edistämiseen ja perustivat Luovan laboratorion, joka on muun muassa yhteistyöskentelytila ja erilaisten tapahtumien pitopaikka tunnelmallisessa aitassa. Työviikkoon on saanut mukavaa vaihtelua, kun on käynyt välillä tekemässä töitä Labran lämpimässä ja inspiroivassa ympäristössä.

Heillä on tarkoituksena täyttää Oulun luovuudella ja luoda Ouluun yhteisö, jossa luovuudesta kiinnostuneet ihmiset ja yritykset kohtaavat. Helmikuussa Tervonen ja Mikkola julkaisivat kirjan Luova laboratorio –15+1 tietä luovuuteen. Siinä muun muassa Meeri Koutaniemi, Minna Parikka, Miki Liukkonen, ja Pirjo Heikkilä puhuvat luovuudesta. Mitä luovuus on ja miten itse kukin voi toteuttaa itseään?

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Helmikuun levyarviot

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä […]

Oulun ylioppilaslehti 2016

The Scenes: Sex, Drugs and Modern Art

Oululaisten vientitoivo jatkaa kolmannella albumillaan omaperäisellä tyylillään. Taiteellisena pidetty The Scenes on lähestynyt rockia nyt suoraviivaisemmin ja sanoitukset edellä. Miki Liukkosen tekstit ovat kuitenkin sikäli runollista tavaraa, että Konsta Koiviston tulkintoina ne taipuvat rytmiinsä vähintäänkin mielenkiintoisesti läpi koko levyn. Jos sävellyksissä onkin vähemmän taidetta, lyriikan ja melodian yhteentörmäyksessä sitä syntyy kuin itsestään.

3/3

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Suede: Night Thoughts

Vuonna 2013 comebackin tehnyt Suede tulee taas ryminällä, nyt edellistäkin paremmalla albumilla. Bändi kuulostaa elinvoimaiselta ja entistä isommalta – ajoittain jopa pahaenteisen massiiviselta – ja koko kahdentoista biisin materiaali on hämmentävän kovaa. Brett Andersonin ääni on myös loistoiskussa hänen pureutuessaan tarinoihin, joissa nuoruus on enää muisto vain. Tätä on kypsien, kaiken kokeneiden ja opikseen ottaneiden brittipopparien tekeminen parhaimmillaan.

5/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

Bloc Party: Hymns

Yksitoista vuotta hienon esikoisensa ilmestymisestä Bloc Party on saanut tehtyä viidennen levynsä. Miehistönvaihdokset ja Kele Okereken sooloseikkailut lienevät antaneet tujauksen positiivista virtaa, sillä ”Virsillä” ryhmä kuulostaa jälleen tekemisestään kiinnostuneelle. Mainitut elementit ovat myös vieneet yhtyeen soundia yhä enemmän tylsähkön, joskin ilmavan elektro-indien suuntaan. Hengellisen teeman tunkemisesta lyriikoihin jää hieman väkinäisen konseptin maku.

3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Alexandra Salmela: Antisankari

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon.

Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.

Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.

Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen  hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.

Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.

Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.

Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.

(Teos 2015)

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Joulukuun levyarviot

Utunen: Utunen Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä. 3/5   Kylie […]

kansi

Utunen: Utunen

Esikoisensa julkaissut Utunen kuvaa musiikkiaan abstraktilla mutta suositulla termillä “psykedeelinen pop”. Kevyesti taiteellista meno on, ja kahdeksanhenkinen kokoonpano loihtii hämyisiä tunnelmia asiaankuuluvalla otteella. Määritelmän mukaan Utusen musiikissa soivat “yhtä lailla Bristolin 90-lukuinen trip-hop, 70-lukulainen Laurel Canyon sekä virret”. Kun tähän yhdistetään Mirjami Holopaisen pirtaan passaava laulu, ollaan syystalveen sopivasti syvissä vesissä.

3/5

 

Oulun ylioppilaslehti 2015
Kylie Minogue: Kylie Christmas

Kylie Minoguen joululevy ei ehkä ollut juhlakauden odotetuimpia lahjoja, eikä paketin aukaiseminenkaan riemuhuutoja aiheuta. Sisältä paljastuu sekava kokoelma ylimakeita, amerikkalaistyyppisiä viihdemusiikkikarkkeja ja tähän aikaan tuiki erikoista joulupophattaraa. Reippaammilla raidoilla Kylie kuulostaa tekopirteältä ja hartaammat tulkinnat jättävät syventämisen varaa. Vierailijoina mm. edesmennyt Frank Sinatra sekä muuten vain haudantakaiselta kuulostava Iggy Pop.

2/5

 

Oulun ylioppilaslehti

Placebo: MTV Unplugged

Vuosituhannen vaihteen jälkeen välillä heräteltyä MTV Unplugged -konseptia hyödyntää Placebo Lontoossa tallennetulla konsertillaan. Uudet, akustisemmat sovitukset jousisektioineen ja vierailijoineen toimivat Placebon tapauksessa suurimman osan ajasta, mutta muutamaan otteeseen mennään turhassa riisumisessa överiksi. Myös kappalemateriaali jättää vähän kritisoimisen varaa: tässä tuskin ovat bändin 17 parhaiten tarkoitukseen soveltuvaa raitaa. Intiimiä kyllä on.

3/5

Marko Pyhähuhta

Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä. Twitter: @markopyhis

Lue lisää:

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

On hämmentävää, että yhdysvaltalaisen runoilijan ja novellistin Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -klassikkokokoelman kaikki 17 novellia julkaistiin ensimmäistä kertaa suomennettuna vasta tänä syksynä.

Kokoelman melankolinen, alkoholin huuruinen tunnelma istuu saumattomasti suomalaiseen sielunmaisemaan, jossa vodkan hajuinen isä on taas pilannut joulun ja mustasukkaisuus tappaa.

Carverin novellit ovat minimalistisia. Henkilöhahmot ovat alempaa keskiluokkaa, duunareita, räkäisten motellien pitäjiä, maidonjakajia ja siivoojia. Jotkut ovat elämänsä hajoamispisteessä, vaikka eivät ehkä osaa aavistaa sitä. Toiset ovat kokeneet valtavan menetyksen. Emme tiedä mitä heille on tapahtunut tai miksi, mutta tunnemme katastrofin jälkiseuraukset. Maailma on kyyninen ja ahdistava. Onneksi on myös lämpimiä ja inhimillisiä kohtia. Niitä todella tarvitaan, koska paikoitellen rivien välissä piilevä väkivalta ja naisviha saavat ihon kananlihalle.

Voisi olettaa, että alkoholista ja väkivallasta ammentava likainen realismi tuntuisi lukukokemuksena tahmealta kuin ginin tahrima lattia. Carverin tyyli on kuitenkin edelleen raikas. Novellit käsittelevät tukahdutettua aggressiota melkein elegantilla tavalla.

Carver on yksityiskohtien mestari. Pienin liikkein tunnelma kasvaa aina vain painostavammaksi. Paineen täytyy jossain vaiheessa purkautua. Lukija tietää, että pian tapahtuu jotain kauheaa. Vaaran tunne ei hellitä edes viimeisen lauseen kohdalla – päinvastoin. Novellien viimeinen lause on monesti se häiritsevin. Välillä shokkilauseen kaava jopa häiritsee, vaikka se tuokin kokoelmaan yhtenäisyyttä.

Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana vuonna 1988. Klassikko puhuttelee jälleen uutta lukijasukupolvea. Nimikkonovellin keittiökohtaus nähtiin viime vuonna ohjaaja Alejandro González Iñárritun Oscar-palkitussa elokuvassa Birdman.
Suomessa liki 20 vuoden julkaisutauon jälkeen Carveriin tarttui Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka julkaisi pari vuotta sitten runokokoelman Sateisten päivien jälkeen. Sammakko jatkoi Carverin ystävien hemmottelua kustantamalla tämän novellikokoelman, jonka on suomentanut Seppo Lahtinen.

Carverin konstailematon kieli kääntyy sinänsä ongelmitta suomeksi. Toisaalta juuri kielen niukkuus tekee sen tunnelmasta haastavan käännettävän. Alkuperäiskielellä novellit ovat niin riisuttuja ja hiottuja, että niiden hienovarainen tasapaino väistämättä kärsii toiselle kielelle käännettäessä.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Joulukuun kulttuurimenot

Joulukuussa koimme katarsiksen ja ihmettelimme Oulun kaupunginteatterin tyhjiä penkkejä.

Breaking the Waves
Oulun kaupunginteatterissa 9.4.2016 asti

Marraskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen Breaking the Waves -näytelmän pohjana on Vivian Nielsenin dramatisointi Lars von Trierin samannimisestä elokuvasta ja von Trierin, David Pirien ja Peter Asmussenin filmikäsikirjoituksesta.

Oulun näyttämölle draaman marssittaa komeasti ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen. Breaking the Wavesin tapahtumat sijoittuvat 1970-lukulaiseen eristyneeseen ja uskonnolliseen skotlantilaiskylään. Viaton Bess McNeil löytää elämänsä rakkauden – ja tarkoituksen – öljynporauslautalla työskentelevästä, häntä vanhemmasta ja kokeneemmasta Janista. Herran kurissa ja pelossa elävä yhteisö ei katso liittoa ulkopuolisen kanssa hyvällä, mutta hurmioitunut Bess pitää päänsä – häät on tanssittava. Lyhyen onnen jälkeen alkaa jyrkkä alamäki. Työtapaturman vakavasti vammauttaman ja kyynisen Janin ja rakkautensa edessä uhrautuvan Bessin suhde saa vääristyneen, vaarallisen suunnan. Kun rakkaudella ei ole enää järjellisiä rajoja, mitä tahansa voi tapahtua.

Oulun versio von Trierin tarinasta on äärimmäisen visuaalinen ja kunnianhimoinen. Erityiskiitoksen ansaitsee näytelmässä käytetty livevideokuvaus, joka toimii loistavasti perinteisen näyttämötyöskentelyn rinnalla. Intensiivinen videokuva tuo näyttelijöiden ilmeet piinallisen lähelle katsojaa, jolloin vaikutelma on hyvin intiimi. Suuren salin näyttämöllä onkin videokuvan ja kekseliään lavastuksen vuoksi koko ajan valtavasti nähtävää.

Toisen kiitoksen voi osoittaa roolittajalle. Ilmeikäs naispääosanesittäjä Lotta Vaattovaara on hauraana Bessinä yksinkertaisesti loistava. Bess on raivostuttavan naiivi ja uskossaan hysteerisen periksiantamaton hahmo, jonka hyvyys koituu hänen kohtalokseen. Vaattovaara heittäytyy rooliinsa suorastaan vimmaisella tahdolla. Karismaattinen Janne Raudaskoski solahtaa renttuisen rakastajan työhaalareihin vankalla rutiinilla. Sivuosissa loistavat muun muassa järjen ääni Dodo (Heli Haapalainen) ja moraalinsa kanssa painiskeleva lääkäri Richardson (Markus Järvenpää).

Breaking the Waves on sydäntä pakahduttava ja ahdistava elämys. Katsojan ihon alle hiipivä näytelmä on täysin väärä valinta hilpeälle pikkujouluseurueelle, mutta erinomainen elämän synkempiä sävyjä etsivälle. Näytelmän loppua ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata onnelliseksi, mutta silti viimeisissä minuuteissa on jotain äärimmäisen katarttista ja puhdistavaa.

Ainoa esityksen aikana mieltä vaivannut asia oli kaupunginteatterin suuren salin tyhjien penkkien määrä. Oululaiset, missä te olette? Ja miksi ihmeessä ette ole jo katsomassa tätä näytelmää?