Tokasikajuttu.
Pääosissa Pertti Kurikan Nimipäivät (Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo), Niila Suoranta, Jutta Tahvanainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi. Kuvaus: J-P Passi. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.10.2017.
Tokasikajutun (2017) ensimmäinen kohtaus tiivistää timanttisesti sen, missä tunnelmissa punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät oli muutama vuosi sitten.
Vaikka keikkaa riittää ja bändin saama vastaanotto on riemuisaa, lähes kaikki vituttaa kaikkia yhtyeen jäseniä armottomasti: vitutusta aiheuttaa niin bändikaverin naama, esiintymispaikan väärät juomat kuin sekin, ettei pääse vessaan. Aina mun pitää käydä keikalla!
Menestyksen hintana on sen tuomat paineet: on keikkailtava, on edustettava, ja tietysti katseltava niitä bändikavereiden naamoja päivästä toiseen.
Ei ihme, että myöhemmässä kohtauksessa kitaristi Pertti Kurikan huokauksessa on tavattomasti tunnetta mukana: Onneks pääsee eläkkeelle.
Vuonna 2012 valmistunut Kovasikajuttu on erinomainen dokumentti: hauska, koskettava, elämäniloinen ja äärettömän rehellinen kuvaus vuonna 2009 helsinkiläisen kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntyneestä punkyhtyeestä.
Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla ensi-iltansa saanut Tokasikajuttu on edeltäjäänsä synkempi, dokumenttia värittävät surun, ärtymyksen, turhautumisen ja vihan tunteet. Dokumentin ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat koonneet Pertti Kurikan Nimipäivien kolmesta viimeisestä vuodesta huikean tarinan, joka pitää tiukasti otteessaan viimeisiin minuutteihin asti.
Tokasikajuttu näyttää bändin viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan. Kun tapahtuu paljon, tunteetkin ovat pinnalla.
Yksi tunteikkaimmista kohtauksista on se, jossa Pertti Kurikka ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Tuliluontoinen basisti Sami Helle reagoi ilmoitukseen dramaattisesti: elämä on pilalla, bändi on pilalla!
Mutta surun ja ärhentelyn lisäksi läsnä on ystävyys ja anteeksianto. Vaikka ensin rähistään, pian loukkaukset on halausten myötä annettu anteeksi, ja soitto jatkuu taas samaan malliin.
Dokumentin keskiössä on tietysti vuoden 2015 suuri yllätys, bändin tykittely Uuden Musiikin Kilpailun kautta Suomen Euroviisuedustajaksi. UMK:n voitto tarjoaa muutaman dokumentin herkullisimmista kohtauksista, kuten riemukkaan bändin heittämässä ylävitosia Angelo De Nilen taustatanssijoiden, öljyttyjen roomalaissotureiden kanssa.
Dokumentissa on paljon ihastuttavan absurdeja ja hillittömän hauskoja kohtia. Wienissä pidetty lehdistötilaisuus tuntuu jo saavuttavan jonkinlaisen huvittuneen ja epävarman kiusallisuuden multihuipentuman. Edustaminen suurlähettilään vastaanotolla tuntuu monelle bändiläiselle hieman vaikealta, vain poliittisesti aktiivinen Sami Helle tuntuu viihtyvän pukumiesten ja -naisten maailmassa.
”No politics, no polizei, no no no”, manailee kyllästyneen oloinen vokalisti Kari Aalto.
Lopulta Wienissä koettu pettymys on käsinkosketeltava, murskaava: kimaltavaa konfettia sataa voittajien päälle, mutta kulisseissa on hyytävän yksinäistä. Vaikka bändissä nahisteltiin jatkuvasti, Wieniin oltiin menty ehdottoman voitontahtoisina. Häviön jälkeen taas vituttaa, ja aivan syystäkin!
Vaikka parin vuoden takaisten Euroviisujen lopputulos onkin tiedossa, silti semifinaalissa tippumisen pettymyksen todistaminen kirpaisee ja kuristaa kurkkua. Onneksi tuskaa lievittää bändiläisten saama riemuisa vastaanotto Piritorilla.
Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa joulukuussa 2016. Bändi ehti soittaa uransa aikana 16 eri maassa, ja yhteensä esiintymisiä kertyi lähes 300.
Tokasikajutunkin loppu on hypnoottinen, hurmaava ja kerta kaikkisen oikealta tuntuva: kamera jää pyörimään moshpittiin hurmoksellisten fanien keskuuteen. Vaikka bändi lopetti, musiikki ja fanit jäävät. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Tapaan Pertti Kurikan alkukuusta Oulussa järjestetyssä lehdistönäytöksessä. Hän kertoo elokuvan aikojen kertovan vihaisesta ajasta, mutta nyt vihan tunteille ei ole enää tarvetta. Kitaraa hän soittaa kyllä edelleen, mutta vain kämpillä omaksi ilokseen.
Dokumenttia hän piti itsekin oikein hyvänä, mutta haikeutta takaisin entisiin aikoihin hän ei tunne.
”Ei ole yhtään ikävä noita aikoja eikä keikalle. Ei yhtään.”
Mutta meillä tulee ikävä teitä, Pertti.
