Arvio: Huikea Tokasikajuttu naurattaa, viihdyttää ja itkettää

Tokasikajuttu näyttää Pertti Kurikan Nimipäivien viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan.

Tokasikajuttu.

Pääosissa Pertti Kurikan Nimipäivät (Kari Aalto, Sami Helle, Pertti Kurikka, Toni Välitalo), Niila Suoranta, Jutta Tahvanainen. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi. Kuvaus: J-P Passi. Ensi-ilta elokuvateattereissa 13.10.2017. 

 

Tokasikajutun (2017) ensimmäinen kohtaus tiivistää timanttisesti sen, missä tunnelmissa punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät oli muutama vuosi sitten.

Vaikka keikkaa riittää ja bändin saama vastaanotto on riemuisaa, lähes kaikki vituttaa kaikkia yhtyeen jäseniä armottomasti: vitutusta aiheuttaa niin bändikaverin naama, esiintymispaikan väärät juomat kuin sekin, ettei pääse vessaan. Aina mun pitää käydä keikalla!

Menestyksen hintana on sen tuomat paineet: on keikkailtava, on edustettava, ja tietysti katseltava niitä bändikavereiden naamoja päivästä toiseen.

Ei ihme, että myöhemmässä kohtauksessa kitaristi Pertti Kurikan huokauksessa on tavattomasti tunnetta mukana: Onneks pääsee eläkkeelle.

 

Vuonna 2012 valmistunut Kovasikajuttu on erinomainen dokumentti: hauska, koskettava, elämäniloinen ja äärettömän rehellinen kuvaus vuonna 2009 helsinkiläisen kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntyneestä punkyhtyeestä.

Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla ensi-iltansa saanut Tokasikajuttu on edeltäjäänsä synkempi, dokumenttia värittävät surun, ärtymyksen, turhautumisen ja vihan tunteet. Dokumentin ohjanneet ja käsikirjoittaneet Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat koonneet Pertti Kurikan Nimipäivien kolmesta viimeisestä vuodesta huikean tarinan, joka pitää tiukasti otteessaan viimeisiin minuutteihin asti.

Tokasikajuttu näyttää bändin viimeisten vuosien ilot ja surut, ja molempia tunteita mahtuu yhteen dokumenttiin pökerryttävän paljon. On kolmiodraamaa ja sydämen särkymistä, pikkuasioista ärtymistä, huvittunutta keskustelua ruumiin eritteistä, välillä rehellisen väkivaltaisia tunteita bändikaveria kohtaan. Kun tapahtuu paljon, tunteetkin ovat pinnalla.

Yksi tunteikkaimmista kohtauksista on se, jossa  Pertti Kurikka ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle 60 vuotta täytettyään. Tuliluontoinen basisti Sami Helle reagoi ilmoitukseen dramaattisesti: elämä on pilalla, bändi on pilalla!

Mutta surun ja ärhentelyn lisäksi läsnä on ystävyys ja anteeksianto. Vaikka ensin rähistään, pian loukkaukset on halausten myötä annettu anteeksi, ja soitto jatkuu taas samaan malliin.

Dokumentin keskiössä on tietysti vuoden 2015 suuri yllätys, bändin tykittely Uuden Musiikin Kilpailun kautta Suomen Euroviisuedustajaksi. UMK:n voitto tarjoaa muutaman dokumentin herkullisimmista kohtauksista, kuten riemukkaan bändin heittämässä ylävitosia Angelo De Nilen taustatanssijoiden, öljyttyjen roomalaissotureiden kanssa.

Dokumentissa on paljon ihastuttavan absurdeja ja hillittömän hauskoja kohtia. Wienissä pidetty lehdistötilaisuus tuntuu jo saavuttavan jonkinlaisen huvittuneen ja epävarman kiusallisuuden multihuipentuman. Edustaminen suurlähettilään vastaanotolla tuntuu monelle bändiläiselle hieman vaikealta, vain poliittisesti aktiivinen Sami Helle tuntuu viihtyvän pukumiesten ja -naisten maailmassa.

”No politics, no polizei, no no no”, manailee kyllästyneen oloinen vokalisti Kari Aalto.

Lopulta Wienissä koettu pettymys on käsinkosketeltava, murskaava: kimaltavaa konfettia sataa voittajien päälle, mutta kulisseissa on hyytävän yksinäistä. Vaikka bändissä nahisteltiin jatkuvasti, Wieniin oltiin menty ehdottoman voitontahtoisina. Häviön jälkeen taas vituttaa, ja aivan syystäkin!

Vaikka parin vuoden takaisten Euroviisujen lopputulos onkin tiedossa, silti semifinaalissa tippumisen pettymyksen todistaminen kirpaisee ja kuristaa kurkkua. Onneksi tuskaa lievittää bändiläisten saama riemuisa vastaanotto Piritorilla.

 

Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa joulukuussa 2016. Bändi ehti soittaa uransa aikana 16 eri maassa, ja yhteensä esiintymisiä kertyi lähes 300.

Tokasikajutunkin loppu on hypnoottinen, hurmaava ja kerta kaikkisen oikealta tuntuva: kamera jää pyörimään moshpittiin hurmoksellisten fanien keskuuteen. Vaikka bändi lopetti, musiikki ja fanit jäävät. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. 

Tapaan Pertti Kurikan alkukuusta Oulussa järjestetyssä lehdistönäytöksessä. Hän kertoo elokuvan aikojen kertovan vihaisesta ajasta, mutta nyt vihan tunteille ei ole enää tarvetta. Kitaraa hän soittaa kyllä edelleen, mutta vain kämpillä omaksi ilokseen.

Dokumenttia hän piti itsekin oikein hyvänä, mutta haikeutta takaisin entisiin aikoihin hän ei tunne.

”Ei ole yhtään ikävä noita aikoja eikä keikalle. Ei yhtään.”

Mutta meillä tulee ikävä teitä, Pertti.

 

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Arvio: Me kaikki kellumme täällä – Uusi Se on yhtä kauhea kuin edeltäjänsäkin

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän uudellakin versiolla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Se (It). 

Pääosissa Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Wyatt Oleff, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Nicholas Hamilton. Ohjaaja Andy Muschietti, käsikirjoitus Chase Palmer, Cary Joji Fukunaga ja Gary Dauberman. 

Yksinäisessä punaisessa ilmapallossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa, ei liioin vesisateen täyttämissä viemäreissä tai keltasadetakkisissa pikkupojissa.

Kiitos Stephen Kingin vuonna 1986 julkaistun ikonisen kauhuromaanin ja romaanista filmatun tv-minisarjan (1990), nämä asiat muistuttavat meitä ikuisesti Siitä, muotoaan muuttavasta, lapsia ahnaasti syövästä pahasta.

Se -romaanissa paha palaa Derryn kaupunkiin aina 27 vuoden välein.

Kenties nyt, 27 vuotta tv-sarjan ilmestymisestä, aika oli viimein kypsä uudelleenfilmatisoinnille?


Ohjaaja Andy Muschietti 
ei ota omassa Se-tulkinnassaan suuria taiteellisia vapauksia, vaan noudattelee lähes kuva kuvalta kirjan ja sarjan kulkua.

Keskiössä on Derry, näennäisesti idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa kauheita ja järkyttäviä asioita tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen usein.

Tapahtumat käynnistyvät kuusivuotiaan George Denbroughin (Jackson Robert Scott) kurjasta kuolemasta viemärissä hekottelevan Pennywise-pellen (Bill Skarsgård) käsissä.

Georgen katoaminen on kova pala hänen isoveljelleen Billille (Jaeden Lieberher), mutta monille muille Derryssä George on vain yksi monista kadonneista lapsista, yhdet uudet kasvot ”Kadoksissa” -julisteissa.

Vaikka aikuiset tuntuvat suhtautuvan kadonneisiin lapsiin oudon välinpitämättömästi, Bill ja hänen esiteini-ikäiset ystävänsä (Häviäjien kerho) joutuvat kukin Pennywisen hirvittävien näkyjen säikyttelemäksi, ja siten osaksi pahaa vastaan käytävää taistelua.


Elokuvan alkukohtaus
 synkkine viemäreineen ja irvistelevine pellenkasvoineen on melkoisen millintarkka mukaelma kirjan ja tv-sarjan tapahtumista, ja brutaaliudessaan asettaa odotukset korkealle koko loppuleffalle.

Ja onhan Se kieltämättä paikka paikoin aika kauhea. Muutama elokuvan säikyttelykohtauksista on oikeasti häiritsevä ja saa pulssin mukavasti nousemaan ja sormet pureutumaan käsinojiin. Bill Skarsgård on Pennywise-pellenä (tunnetaan myös Pelle Penninvenyttäjänä, toim.huom.) fyysinen, rujo ja oudon eläimellinen.

Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän tälläkin leffalla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi vuodesta toiseen pysyvä pelletrauma synnytettyä.

Se ei kuitenkaan kerro ainoastaan kauhusta ja kuolemasta, vaan vähintään yhtä suuri osuus on ihmissuhteilla, ystävyyden ja lapsuuden kuvauksella.

Vaikka Pennywisen luimistelussa on häijyä voimaa, elokuvan ehdottomia loistajia ovat lapsinäyttelijät. Häviäjien jengin hieman stereotyyppiset henkilöhahmot heräävät henkiin herkkyydellä ja pietiteetillä. Jokaisella seitsemästä on oma taakkansa kannettavaan: esimerkiksi kauniilla Beverlyllä (Sophia Lillis) on ahdistava isänsä, hinkuvasti hengittävällä Eddiellä (Jack Dylan Grazer) ylihuolehtivaisuudessaan hirveä äitinsä. Kunpa vain nuori, rakastunut ja jotenkin itkettävän samaistuttava Ben Hanscom (Jeremy Ray Taylor) olisi saanut vielä enemmän aikaa loistaa!

Kaunista lapsuudenkuvausta vahvistaa huumori, puun takaa yllättävä New Kids on the Block -fiilistely, nerokas soundtrack (kivisota Anthraxin Antisocialin soidessa, kuinka loistokasta!) ja nostalginen kasariestetiikka.

Ratkaisu siirtää elokuvan tapahtumat 1950-luvulta 1980-luvulle on toimiva, vaikkakin kasarifiilikset tuovat väistämättä mieleen toisen 80-luvulle sijoittuvan ”neuvokkaat lapset maailmaa pelastamassa” -kuvauksen, pian toisen kauden aloittava Stranger Thingsin. Yhtäläisyyttä lisää yhteinen näyttelijä, ilmeikäs ja luonteva Finn Wolfhard (elokuvassa Richie Tozier).

Valtavan laajaa järkäleromaania ei tietenkään tiivistetä kahteen tuntiin jättämättä jotain oleellista pois. Muutaman asian poisjääminen harmittaa alkuperäisteoksen uskollista fania.

Esimerkiksi Häviäjien jengiä piinaavan Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) julman jengin hahmonrakennus jää hengettömäksi, hieman irralliseksi. Nyt tymäkkää takatukkaa kasvattavien pahisten motiivit Häviäjien piinaamiseksi jäävät kokonaan selittämättä.

Toki kyseessä on Derry – tarvitseeko pahuutta ja väkivaltaa aina selittääkään? Derry kun on Derry.


Se 
on sekä lipputuloilla että arvosteluilla mitattuna syksyn menestyjä, ja vaikka julkaisuvuotta jatko-osalle ei tätä kirjoittaessa ole vielä julkaistu, sellainen on lähes pomminvarmasti vielä tulossa.

Usko pois, Se palaa vielä.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: