Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.
Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.
Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.
Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.
Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.
Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.
Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.
Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.
Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.
Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.
Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.
Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.
Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.
Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.
Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.
Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.
Julkaistu
SHARE
Raita Niva
Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva
Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.
Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?
Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.
Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.
Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuvaseurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.
Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.
Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.
Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.
Kerronnalliset ratkaisut vääristävät
Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.
Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.
Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.
Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.
Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.
Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?
Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?
Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.
Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.
Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singersai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.
Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.
Fiilistelyelokuva Queen-faneille
Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.
Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.
Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.
Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.
Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on rehellisesti poliittinen elokuva, joka perehtyy rasismin menneisyyteen ja pakottaa huomaamaan nykypäivän ihmisvihan
Pääosissa John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Topher Grace, Jasper Pääkkönen. Käsikirjoitus Charlie Wachtel, Davis Rabinowitz, Kevin Willmott, Spike Lee. Ohjaus Spike Lee. Ensi-ilta elokuvateattereissa 10.08.2018
Tässä on elokuva, jolta ei voi ummistaa silmiään. Asiaa korostaa BlacKkKlansmanin aloituslause: “Dis joint is based upon some fo’ real, fo’ real shit.”
Spike Leen ohjaama elokuva perustuu uskomattomalta kuulostavaan tositapahtumaan: Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina toiminut Ron Stallworth (John David Washington) pääsi vuonna 1979 soluttautumaan paikalliseen Ku Klux Klanin osastoon.
Stallworthin kollega, valkoihoinen Flip Zimmerman (Adam Driver) esittää Stallworthia ja osallistuu hänenä Ku Klux Klanin kokouksiin ja toimintaan. Peitetoiminnan seurauksena Zimmerman alkaa pohtia omaa tapajuutalaisuuttaan ja muuttaa käsitystään rasistisista kollegoistaan. Adam Driver tuo katsojalle ensiluokkaisella tavalla näkyväksi Zimmermanin sisäisen taistelun.
John David Washington, näyttelijä Denzel Washingtonin poika, kantaa pääroolia uskottavasti. Valkoisten kollegoiden ympäröimänä hän joutuu kestämään syrjintää joka päivä. Stallworth haluaa muuttaa poliisilaitoksen hyväksyvämmäksi ja samalla tuhota Ku Klux Klanin – siinä on paljon työtä pienelle tiimille.
Ku Klux Klanin jäsenet ovat vihassaan yksinkertaisia rasisteja ja huutelevat ”Amerikka ensin”, kuten Jasper Pääkkösen esittämä Felix Kendrickson. Silti pelottavin rasisti on hillityn asiallinen, Ku Klux Klanin kansallinen johtaja David Duke (Topher Grace).
Duke on varakas pukumies, joka artikuloi selkeästi rodullistetun vihapuheensa Stallworthille puhelinkeskusteluissa. Topher Gracen vaikuttava roolisuoritus on hämmentävä yhdistelmä ylimielisyyttä, toisinaan lähes sympaattista esiintymistä ja kylmää rasismia. Se osoittaa, kuinka pitkälle hillityllä ja huolitellulla ulkonäöllä valkoinen mies voi päästä, haluaahan Duke vaikuttaa kaikista korkeammilla hallinnon paikoilla saadakseen haluamansa valkoisen Amerikan. (Duke pyrki Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1988, tuki vuonna 2016 Donald Trumpia presidentiksi ja on pyrkinyt useita kertoja kongressiin.)
BlacKkKlansman on sekoitus draamaa, komediaa ja jännittävää poliisielokuvaa. Elokuvan komedialliset hetket alleviivaavat Ku Klux Klanin jäsenten älyttömyyttä. Tälle absurdille ryhmälle olisi helpompi nauraa, ellei sen kylvämä ihmisviha olisi totta.
“Vihainen musta mies” elokuvantekijänä
BlacKkKlansman on ajankohtainen elokuva, ja sellaisia Spike Lee on tunnetusti tehnyt aiemminkin. Leen elokuvat pureutuvat yhteiskunnallisiin asioihin ja etenkin afroamerikkalaiseen kulttuuriin.
Leen tunnetuimpia elokuvia ovat rotuvihaa ja kulttuurien kohtaamista käsittelevä Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989), elämäkertaelokuva ihmisoikeustaistelijasta Malcolm X (1992) ja hurrikaani Katrinan tuhoavista vaikutuksista kertova dokumentti When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts (2006).
Leetä on kutsuttu “vihaiseksi mustaksi elokuvantekijäksi”, mutta tosiasiassa hänen elokuvansa ovat monitahoisempia. Lee ei tee kevyttä elokuvallista viihdettä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin, etnisyyden lisäksi esimerkiksi luokkaeroihin ja sukupuolirooleihin. Lee kertoo tarinoita, joita kovin moni muu afroamerikkalainen ohjaaja ei ole päässyt kertomaan suurelle yleisölle. Tuntuu kuin Leellä olisi velvollisuus kertoa tarinoita hiljennetyistä asioista ja ihmisistä.
Leen elokuvien yhteiskunnallisuus vaikutti myös siihen, että vuonna 1991 hän alkoi opettaa elokuvaa Harvardissa. Nykyään hän toimii professorina New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts:ssa. Tämän elokuvan aikana tuntuu kuin katsoja olisi professori Leen Amerikan kulttuurihistorian luennolla.
Elokuvassa on paljon kerrostumia ja viittauksia afroamerikkalaiseen kulttuuriin ja Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiintoista on, että Lee siirsi elokuvan tapahtuma-aikaa vuoteen 1972, jotta saisi sisällytettyä elokuvaan viittauksia Richard Nixonin uudelleenvalintaan päätyneestä presidentinvaalikampanjasta, jonka on epäilty olevan Ku Klux Klanin tukema. Siirtämällä tapahtuma-aikaa taaksepäin elokuvaan pystyttiin sisällyttämään viittauksia 1970-luvun alussa suosittuihin ns. blaxploitaatio-elokuviin, joissa mustat esitettiin stereotyyppisillä tavoilla ja joissa ihailtiin väkivaltaa.
BlacKkKlansmanin musiikki asettaa tarinan 1970-luvulle ja antaa tunnelmaa nopealle toiminnalle ja hyvin etenevälle dialogille. Elokuva etenee pääsääntöisesti afroamerikkalaisen musiikin, kuten James BrowninSay It Loudin, The Edwin Hawkins Singersin Oh Happy Dayn sekä Cornelius Brothers & Sister Rosen Too Late to Turn Back Nown, avulla.
Elokuvan eräässä hyytävimmistä kohtauksista Harry Belafonten esittämä aktivisti muistelee näkemäänsä lynkkausta. Kohtauksessa tuodaan esille elokuvan voima: Belafonten hahmo kertoo, kuinka vuonna 1915 ilmestynyt D.W. Griffithin ohjaama elokuva Birth of a Nation salonkikelpoisti rasismia ja inspiroi ihmisiä raakuuksiin. Elokuva pilkkasi mustia ja näytti heidät ala-arvoisina ihmisinä, samalla kun se näytti valkohuppuiset ja -kaapuiset ratsastajat “pelastajina” mustien vallalta. Kansalliseksi menestykseksi noussut elokuva auttoi Ku Klux Klanin uudelleensyntymisessä.
Jasper-maniaa mediassa
Kun suomalainen menestyy ulkomailla, kuuluu kotimaasta heti innostuneita Torille!-huutoja. Nyt median on villinnyt Jasper Pääkkönen, tällä hetkellä kiistatta kansainvälisesti menestynein suomalaisnäyttelijä.
Hän on näytellyt useissa kotimaisissa menestyselokuvissa, ja yksi päärooleista Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvassa (2013) mahdollisti hänen kansainvälisen uransa. Uusnatsin roolin myötä Pääkkönen sai uuden agentin ja pääsi Viikingit-sarjaan esittämään verenhimoista Halfdan Mustaa vuosina 2016–2018.
Jasper Pääkkösestä on kirjoitettu Suomessa maanisen innostuneesti. Jutuissa on kuvailtu hänen katsettaan hurmaavaksi ja vangitsevaksi, aksenttia uskottavaksi ja hänen on sanottu säteilevän punaisella matolla. Pääkkösestä on kirjoitettu runsaasti “Salkkareiden Saku on kasvanut mieheksi” -tyylisiä henkilökuvia – unohtamatta Pääkkösen miljoonabisneksiä, kalamiesmainetta ja sitä kuinka hän on ystävystynyt idolinsa Leen kanssa. Pääkkösen saama ylistys on ihan ansaittua, onhan Pääkkönen vihaa kylvävässä roolissaan vakuuttava. Toivottavasti hän pääsee tulevissa kansainvälisissä tuotannoissa näyttämään monipuolisempaa tunneskaalaa.
Taiteella ja empatialla rasismia vastaan
Jasper Pääkkönen on todennut elokuvan olevan valitettavasti aiheeltaan entistä ajankohtaisempi. BlacKkKlansman heijastelee historiaa ja nykypäivää, ja se on sosiaalinen kommentaari nykyisen presidentti Trumpin hallinnolle. Tämä tositapahtumiin pohjautuva taide haluaa avoimesti herättää katsojat huomaamaan maailmassa jylläävän ihmisvihan. Siksi se on toisinaan karmivaa katsottavaa.
Elokuvan lopussa on kuvamateriaalia viime vuonna tapahtuneista mielenosoituksista Charlottesvillestä, jossa uusnatsi ajoi vastamielenosoittajien päälle autolla. Rasismia vastustava aktivisti Heather Heyer kuoli ja 19 ihmistä loukkaantui. Myös Ku Klux Klan osallistui mielenosoituksiin. Presidentti Trump kommentoi lausunnossaan, että “molemmilla puolilla oli oikein hienoja ihmisiä”.
Elokuvallaan Lee alleviivaa katsojalle: “Kyllä, Yhdysvaltojen presidentiksi voi päästä avoimesti ihmisoikeuksia polkeva ihminen.”
BlacKkKlansman muistuttaa, että Trumpin Amerikka ensin -puheet eivät ole tulleet tyhjästä, vaan ne voidaan jäljittää rasismin historiasta.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Pääosissa Amy Schumer, Michelle Williams, Tom Hopper, Rory Scovel, Adrian Martinez, Busy Phillipps, Aidy Bryant, Emily Ratajkowski. Ohjaus ja käsikirjoitus Marc Silverstein ja Abby Kohn. Ensi-ilta elokuvateattereissa 11.5.2018
Renee (Amy Schumer) on huonosta itsetunnosta kärsivä nainen, joka haaveilee tuntevansa olonsa kauniiksi. Toive toteutuu, kun Renee saa spinning-tunnilla tällin päähänsä. Pään kolautuksen seurauksena hän näkee itsensä kauniina.
Kun Reneen itsetunnon voluumi on käännetty kaakkoon, hän uskaltautuu lirkuttamaan sujuvan monisanaisesti miehille ja hakemaan uutta työpaikkaa meikkifirman reseptionistina.
Vaikka päähenkilö ei koe ulkoista muodonmuutosta, katsojalla on vapaus kuvitella, millaisena Renee näkee itsensä muutoksen jälkeen. Itse uskon, että Renee näkee itsensä itsenään – mutta ei vain tiedä sitä. Renee luulee, että muutos on taikuutta (kuten elokuvassa Big) ja nauttii muuttuneesta itsetunnosta ennen kuin taika raukeaa.
Löyhän ja hämmentävän juonensa takia I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä. Tätä elokuvaa olisi hyvin helppoa haukkua sen hassusta juonesta, ennalta-arvattavasta komedian kaavasta ja muutamasta oudosta juonihyppäyksestä.
Silti elokuvan tärkeä aihe, itsetunto, vaatii laajempaa keskustelua. Helppo lyttäys ei sitä tekisi.
Keholla on valtaa
Elokuvan alku on murskaavan totuudellinen: ulkonäöllä, kropan muodolla ja painolla on todellista vaikutusta siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kapeat kauneusihanteet ovat kontrollin muotoja, jolla hallitaan etenkin naista ja hänen kehoaan.
Länsimaiset kauneusihanteet vaaleasta ihosta ja laihasta kehosta korostuvat ja vääristyvät entisestään lehtien ja somen muokattujen kuvien myötä. Epätodelliset kuvat aiheuttavat ahdistusta – toisaalta käsittelemättömien kuvien julkaiseminen saa ihmisissä aikaan positiivisia reaktioita.
Ulkonäköpaineistä kärsii moni. Helsingin yliopistossa tehdyssä tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin itsetunnon kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Tutkimuksessa ilmeni, että naisilla on miehiä huonompi itsetunto ja että huonoon itsetuntoon vaikuttaa muun muassa ylipaino. Paine laihduttamiseen näkyy esimerkiksi Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä, jonka mukaan 84 prosenttia suomalaisnaisista ja 78 prosenttia suomalaismiehistä haluaa pudottaa painoaan.
I Feel Pretty esittää, että huonon itsetunnon vuoksi elämä saattaa jäädä elämättä. Itsevarmuus, oman tien kulkeminen ja lannistavien sanojen ohittaminen ovat vallankumouksellisia tekoja.
Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Marc Silverstein ja Abby Kohn, jotka tekivät myös How To Be Single -elokuvan (2016). Vaikka molemmissa elokuvissa tartutaan isoihin teemoihin, lopputulokset ovat perinteisiä hattaranmakeita komedioita. Isot teemat kuten sinkkuelämä ja itsetunto ovat vaarassa jäädä komedioiden jäykkien kaavojen tallomaksi.
I Feel Pretty toistaa perinteisiä Hollywoodin romanttisen komedian maneereita: pääpari on valkoinen heteropari, omituiset ystävät ovat ylipainoisia ja elokuvan lopussa on odotettu tunnustuskohtaus, jossa Renee näkee kauneutensa ja itsensä ilman taikuutta.
Kenties kehopositiivisuuden teeman vuoksi Reneestä on haluttu tehdä ”jokanainen”, johon naiset voivat samaistua. Ongelmana on, että elokuva ei tarjoa huonon itsetunnon lisäksi muuta näkökulmaa päähenkilöön. Katsojina emme tiedä mitään Reneen taustasta, perheestä tai mielipiteistä. Koska elokuvan juonessa tai päähenkilössä ei ole suurempaa tarttumapintaa, jäljelle jää lopulta vain pääosanäyttelijä, Amy Schumer, johon katsoja voi samaistua.
Ja tässä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi elokuvaa on haukuttu Yhdysvalloissa rapa roiskuen.
Amy Schumerista ollaan aina jotain mieltä
Amy Schumer jakaa vahvasti mielipiteitä. Schumer ärsyttää monia, ei vain suorasukaisen komediansa, vaan myös poliittisten mielipiteidensä vuoksi: hän tuki Hillary Clintonia Yhdysvaltojen presidentiksi ja vastustaa aseväkivaltaa.
Suoraan puhuminen on myös osa hänen komediallista rooliaan. Huumori syntyy siitä, että soveliaisuuden rajoja koetellaan äärimmäisellä rehellisyydellä.
I Feel Pretty on aiheuttanut Yhdysvalloissa runsasta keskustelua. Siitä on kirjoitettu sekä haukkuvia että ylistäviä kritiikkejä. Elokuvasta on kirjoitettu arvosteluja myös pelkän trailerin perusteella. (Sitä voi verrata siihen, jos kirjoittaja käyttäisi pro gradu -tutkielmassaan ainoana lähteenä Wikipediaa.)
Schumerin itsensä mukaan elokuvan haukkuviin arvosteluihin on vaikuttanut se, että suurin osa kriitikoista on keski-ikäisiä valkoisia miehiä: “Mikään ei pelota ihmisiä enemmän kuin itsevarma nainen”.
Osa arvostelijoista on pohtinut, voiko Amy Schumerin näköinen (eli kokoinen) nainen olla romanttisen komedian päähenkilö. Usein ei-langanlaihalle naiselle on varattu komedian sivuhenkilön, hassuttelevan pullukan, rooli. Katsojina olemme tottuneet näkemään naispääosassa vaalean, hoikan ja nuoren ihmisen.
I Feel Pretty -elokuvassa esiintyvä Schumer on osalle kriitikoista liian kaunis (“miten tuon näköisellä ihmisellä voi olla itsetunto-ongelmia”) ja joillekin taas liian lihava (“kuinka tuon kokoinen ihminen voi olla romanttisen komedian pääosassa”).
Shokeeraavinta hänen painossaan lienee se, että siltä Schumer nykyäänkin näyttää. Hän ei “rohkeasti” lihottanut itseään rooliin vaan on itsensä kokoinen. Normaalipainoisen Schumerin naispääosa tuntuu vallankumoukselliselta. (Toki elokuvan muut naisroolien esittäjät ovat lähes poikkeuksetta niitä kauniita, hoikkia naisia, joihin olemme katsojina tottuneet.)
Iso aihe, kevyt käsittely
I Feel Pretty haluaa kunnianhimoisesti käsitellä isoa aihetta, ja siinä se on tervetullut lisä kevyen komedian kuvastoon. Toki kuten Bill Maher huomautti, samaa aihetta on käsitelty komediassa jo aiemmin. Eddie Murphyn hahmo elokuvassa Pähkähullu professori (1996) käy läpi saman kehityskaaren, jossa ylipainoinen nörtti oppii hyväksymään itsensä.
Toinen esimerkki samaa teemaa sivuavasta Hollywood-elokuvasta on Hal ja iso rakkaus (2001), jossa Jack Blackin esittämä pinnallinen Hal näkee lihavan Gwyneth Paltrow’n ”sisäisen kauneuden” (eli hoikan Gwyneth Paltrow’n).
Yksi elokuva tuskin pystyy muuttamaan maailmaa. Puutteistaan huolimatta I Feel Pretty voi tarjota kevyen huumorin ystäville uutta ajateltavaa itsetunnosta, kehopositiivisuudesta ja siitä, kannattaako ihmisiä lokeroida ulkonäön mukaan. Toivottavasti tämä elokuva avaa tietä yhä monipuolisempien naiskuvien ja tärkeiden aiheiden kuvaamiselle. Toivon, että komediassa rikottaisiin rajoja ja rakenteita entistä rohkeammin. Ehkä tästäkin elokuvasta olisi tullut nasevampi, jos Schumer itse olisi ollut mukana käsikirjoitustiimissä.
Myös sillä on merkitystä, minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä elokuvissa nähdään. Sen vuoksi tämä elokuva on monelle merkittävä.
Kun elokuvia tekemässä on yhä monipuolisempi joukko, sen myötä voi syntyä aivan uudenlaisia ja ennalta-arvaamattomia tarinoita. Monipuolisten representaatioiden myötä ihmiset löytävät herkemmin itsestään uusia puolia ja hyväksyvät erilaisuutta muissa ihmisissä. Joko me kaikki olemme kauniita tai ei kukaan ole.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Pääosissa Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg ja Octavia Spencer. Käsikirjoitus Guillermo del Toro ja Vanessa Taylor. Ohjaus Guillermo del Toro. Ensi-ilta elokuvateattereissa 9.2.2018
Elisa (Sally Hawkins) työskentelee siivoojana salaisessa tutkimuslaitoksessa Baltimoressa. Elisa ja hänen naapurinsa Giles (Richard Jenkins) asuvat elokuvateatterin yllä ja vapaa-ajallaan katsovat Hollywood-musikaaleja ja syövät piirakoita.
Kylmän sodan kilpavarustelu Amerikan ja Venäjän välillä tuo tarpeen paeta arkea. Taide tarjoaa Elisalle lempeän tunneskaalan, helpon tavan havaita oikea ja väärä sekä viihdyttävän annoksen eskapismia. Aivan kuten tämä elokuvakin, Guillermo del Toron ohjaama Shape of Water.
Elisan rutiininomainen ja yksinäinen elämä muuttuu, kun laitokseen tuodaan tutkittavaksi mystinen vesiolento (Doug Jones).
Tapa, jolla salaperäistä olentoa tutkitaan, on väkivaltainen. Valkoinen mies näkee itsensä jumalan kuvana ja muut ihmiset ja olennot alempiarvoisena.
Vesiolennon fyysisillä ominaisuuksilla ja tunneälykkyydellä ei loppujen lopuksi ole erityisen suurta merkitystä. Amerikkalaisille olento toimii poliittisena pelinappulana, sillä pääasia on, että se “ei ole venäläisten käsissä”.
Ei ole yllätys, että olento on lopulta inhimillisempi kuin amerikkalainen kenraali kunniamerkkeineen.
Kuin Kaunotar ja Hirviö
Shape of Waterin päähenkilöt muistuttavat ranskalaisen kaunotar ja hirviö -sadun hahmoja.
Tämän tarinan Belle, Elisa, on “äänetön prinsessa”, joka näkee inhimillisyyden erilaisen pinnan alta. Hän on myös idealisti, joka puolustaa rohkeasti oikeaksi kokemiaan asioita, kuten rakkautta.
Vesiolento taas on selvästi hirviöhahmo: päältä ruma mutta sisältä humaani ja lempeä. Inhimillisenä ja romanttisena päähenkilönä olento saa katsojan pohtimaan rakkauden ydintä.
Elisan naapuri Giles on hänen isähahmonsa, joka saa voimaa Elisan rohkeudesta. Itsekeskeinen Gaston on vesimiehen kaapannut Richard Strickland (Michael Shannon). Hän haluaa Elisaa, mutta julmuutensa ja egoistisuutensa vuoksi hän ei koskaan voisi voittaa Elisaa puolelleen.
Shape of Water on lopulta monikerroksinen rakkaustarina useine vertauskuvineen ja hienovaraisine teemoineen.
Elokuvan naispääosan esittäjä Sally Hawkins tekee upean roolin mykkänä Elisana. Kun Elisa ja vesiolento löytävät yhteisen aaltopituuden, sanoja ja usein edes viittomakieltä ei tarvita siihen, että katsoja aistii naisen mielenliikkeet ja tuntemukset.
Monikerroksellisuutta lisäävät syvälliset sivuhahmot, jotka tuovat tarinaan uusia vivahteita ja näkökulmia. Hahmot tuovat elokuvaan tarttumapintaa, sillä ne eivät ole yksinkertaistettuja pahuudessaan tai hyvyydessään.
Tarina ja sen hahmot tuntuvat aidolta – jopa nimetön vesimieshahmo. (Siinäpä muuten kerrassaan erilainen romanttisen elokuvan miespääosan esittäjä!)
Herää kysymys: miksi kaunottaren ja hirviön tarinan mukaelmissa on aina kyse pinnan alle näkevästä naisesta ja rumasta miesoletetusta? Itselleni ainoa mieleen tuleva esimerkki päinvastaisista rooleista on Hal ja iso rakkaus (2001).
Kylmä sota, lämmin sydän
Ohjaaja Guillermo del Toron visuaalisuus on elokuvassa huipussaan. Pelkillä värimaailman muutoksilla del Toro näyttää, kuinka näkymättömästä ja harmaasta Elisasta kuoriutuu hehkuva ja rakastunut nainen.
Shape of Waterin romantiikkaa siivittää hyvin tehty äänimaailma: lempeät chansonit ja klassiset Hollywood-elokuvien balladit luovat tunnelmaa. Myös vesimiehen äänisuunnittelu tunnetilojen kuvaamisessa on onnistunut: olennon äänimaailma vaihtelee valaan laulusta raskaisiin hengitysääniin ja eläimellisistä tuskanhuudoista ilahtuneisiin hymähdyksiin.
Shape of Waterissa merkittävässä roolissa on myös del Toron rakkaus elokuvia kohtaan. Kaunis ja klassinen elokuvateatteri punaisine penkkeineen on romantiikan ja eskapismin tyyssija.
Tunteiden ylipursumista keskeyttää ja tasapainottaa del Toron elokuville ominainen verenpuna ja raadollisuus. Ohjaajan outo fiksaatio kasvojen ja etenkin poskien haavoihin saa Pan’s Labyrinth (2006) ja Crimson Peak (2015) -elokuvien lisäksi jatkoa myös Shape of Water –elokuvassa. Raa’at verta ja mätää pursuavat kohtaukset laittavat ajattelemaan väkivallan järjettömyyttä ja ihmisvartalon rajallisuutta.
Elokuvan tunteellisuus on vahvasti vastakkainaseteltu kylmän sodan politiikan, rotuerottelun ja keskiluokkaisen konservatiivisuuden kanssa. Amerikkalaisen unelman harha näyttäytyy tyhjänä ja haitallisena: se on tehty muovista, Cadillacin maalikerroksista ja vihreistä hyytelökakuista. Konservatiivisessa lähiökodin puristuksessa ei ole tilaa tunteille.
Rakkaus on kuin vesi
Shape of Water on vastavoima kovalle politiikalle ja ihmisyyden unohtamiselle. Sen pääelementtejä ovat vesi ja rakkaus, jotka molemmat ovat samalla elinehtoja elämälle.
Elokuva saa olon höpöksi sydämellisyydestä ja innoittaa keksimään korneja vertauksia rakkaudelle ja vedelle. Vedellä ja rakkaudella on sama luonne, sillä molemmat muuttuvat ja muuttavat luonnollisesti. Ei pakosti takomalla, vaan virtaamalla elämän mukana.
Rakkaus omaksuu uusia muotoja kuten vesi. Rakkaus ja vesi muuttuvat olotilojen ja ympäristön myötä. Molemmat luonnonvoimat voivat puhdistaa, rentouttaa, hivellä, hukuttaa tai auttaa hengittämään. Ne voivat myös satuttaa ja jäätyä.
Shape of Water antaa ymmärtää, että kaikki elämän tapahtumat johtavat jokaisen kohdalla lopulta ansaitsemaansa kohtaloon. Mikä olisikaan lohdullisempaa ja romanttisempaa.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.
Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.
Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.
Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.
95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.
Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.
Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.
Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.
Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.
Ei Mertarantaa rakkaampaa
Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.
Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.
Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.
”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”
Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.
Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.
Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.
Urosleijonia ja miehisiä sankareita
Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.
Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.
Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.
Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?
Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.
”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”
Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.
”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”
Kalle Virtapohjaanalysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.
Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.
”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”
Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.
Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.
Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.
”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”
Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.
Suomen suosituin ruotsalainen
Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.
Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.
Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.
Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”
Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.
Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.
”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”
Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”
Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.
”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.
Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä
Entä ne tavalliset arjen sankarit?
Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.
Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita. Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.
Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.
”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.
”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
