Osakunnilla on pitkät perinteet suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä. Juuret Suomessa ulottuvat Turun akatemian aikaan, kun opiskelijat ryhmittyivät kotipaikkakuntansa mukaan niin sanotusti kansakunniksi tai osakunniksi. Kun vuonna 1828 yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin, osakuntalaitos siirtyi myös, ja sen asemasta säädettiin yliopiston säännöissä: jo samana vuonna hyväksytyissä säännöissä mainittiin, että osakunnilla on virallisesti opiskelijoiden tehtävänä valvoa ahkeruutta ja siveellisyyttä.
Osakunnilla oli vahva maakuntayhteisöllinen identiteetti: jäsenet olivat oman maakunnan tai kotiseudun opiskelijoita, ja toiminta sisälsi kulttuurisia elementtejä, keränneet perimätietoa ja verkostoitumista. Jäsenyys osakunnassa oli pitkään pakollista opiskelijalle: esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) jäsenyys perustui osakuntaan kuulumiseen. Tällöin osakunnat tekivät myös merkittävää kulttuuriperimätyötä. Ne olivat esimerkiksi merkittävässä roolissa Suomen kansallispukujen synnyssä.
1800-luvun puolivälissä Suomessa nousi kansallinen herääminen eli fennomania, jonka tavoitteena oli vahvistaa suomalaisuutta, suomen kieltä ja omaa kansallista identiteettiä Venäjän alaisessa suuriruhtinaskunnassa. Osakunnissa korostettiin oman alueen perinteitä ja murretta ja pukeutuminen oli yksi näkyvimmistä tavoista ilmaista tätä. Ylioppilaat ryhtyivät juhlapäivinä pukeutumaan oman alueensa kansanpukuun, niistä rakentui symbolisia tunnuksia suomalaisuudelle ja maakunnalliselle identiteetille. Monet osakunnat keräsivät ja dokumentoivat vanhoja kansanpukuja omalta alueeltaan 1800-luvun loppupuolella. Ne eivät kuitenkaan tyytyneet vain tähän, vaan osakunnat myös teettivät uusia niin sanottuja osakuntapukuja, jotka perustuivat alueen perinteeseen mutta sovitettiin juhlakäyttöön. Näistä asuista kehittyi myöhemmin monien nykyisten kansallispukujen esiasteet.
1930-luvulla osakuntien pakollinen jäsenyys poistui ja 1960- ja 1970-luvulla osakuntien asema muuttui merkittävästi. Yliopisto ja opiskelijaliike kokonaisuudessaan kokivat murroksia: opiskelijamäärät kasvoivat, opiskelijapolitiikka muuttui, ja osakunnat menettivät osittain asemaansa.
Identiteetin ja traditioiden rakennus katkesi osassa osakuntia 1970-luvulla, mutta 1980-luvulta alkaen osakunnat ovat uudelleenrakentaneet toimintansa vapaa-ajan yhteisöinä ja opiskelijatoimintana, eivät vain kotiseutuyhteisöinä. Oulun yliopistossa toimii aktiivisesti kolme osakuntaa: Immeiset, Lapio ry ja EPO.
Immeiset on Savo-karjalaisten ja seudulle tunnesiteitä omaavien korkeakouluopiskelijoiden verkosto Oulussa. Lapio eli Lappilaiset Opiskelijat Oulussa on Lapista kotoisin olevien, Lapin kotiseudukseen tunnustavien ja Lappiin sukulaisuussuhteita omaavien opiskelijoiden yhdistys Oulussa. EPO eli Oulun Etelä- ja Keskipohjalainen osakunta toimii pohjalaishenkisten opiskelijoiden yhteisenä järjestönä.
Osakunnat tarjoavat tiloja, tapahtumia, verkostoja ja yhteisöllisyyttä opiskelijoille – toimintaperiaate on siis sama kuin muillakin opiskelijajärjestöillä. Lähtökohta osakuntatoiminnalle pysyy kuitenkin samana: ne tarjoavat yhteyksiä ja uudelle paikkakunnalle kiinnittymistä maakunta- ja kotiseutuyhteyden kautta.
“Kerätään samalta alueelta olevat ihmiset yhteen ja tarjotaan heille tekemisen kautta yhteisöllisyyttä”, Lapion puheenjohtaja Maria Ollila kertoo.
Toimintaa ylläpidetään, jotta ihmiset saavat kokea kotoisuutta ja yhteenkuuluvuutta kotipaikkakunnan kautta. “Ollaan samalta alueelta ja pystyy juttelemaan samoista asioista eikä tarvi välittää murre-eroista niin paljon että kaikki ymmärtää mitä tarkoitetaan”, Ollila avaa.
“Voi tulla yksinäinen olo, jos on muualla päin kuin mistä on kotoisin. Oulun seudulta on muuten ollut hankala löytää itäsuomalaisia ihmisiä ja tänne tulee opiskelijoitakin aika vähän Itä-Suomesta niin tätä kautta pääsee tutustumaan kotiseudun ihmisiin”, Immeisten sihteeri Emma Kuittinen kertoo.
“Opiskelijakulttuuri on aina se omanlainen herääminen ja kokemuksensa, niin auttaa, kun on samanhenkisiä ihmisiä ympärillä”, Ollila sanoo. “Se tuo omaa kiinnittyvyyttä Ouluun, kun tietää että täällä on samantyyppisiä ihmisiä ja samoilta seuduilta.”
Kuittiselle osakuntatoiminnassa tärkeimpänä ja mukavimpana asiana on ollut saada keskustella ja kuulla kotoista murretta ja että on ihmisiä, jotka tietää alueesta. Lisäksi rentojen hyvän mielen tapahtumien kautta pääsee tutustumaan ihmisiin, niin oman alueen kuin myös yli maakuntarajojen muiden järjestöjen kanssa yhteistyössä järjestettyjen tapahtumien kautta. “Oppii uutta”, hän sanoo.
Jaakko Taivalmaan mukaan osakuntien pääosaisin tehtävä on luoda kotia poissa kotoa. “Luodaan yhteisö jonnekin paikkaan, missä sitä ei luonnollisesti esiinny”, EPO:n varapuheenjohtajana toimiva Taivalmaa kertoo.
Taivalmaalle EPO:n toimintaan lähteminen oli ilmiselvää. Historiaa opiskekevalle Taivalmaalle kotiseutuhistoria on harrastus jo muutenkin, joten osakuntatoiminta toimii harrastuksen jatkeena.
“Varsinkin eteläpohjalaisilla on hyvin vahva kotiseutuidentiteetti. Koen joskus olevani enemmän eteläpohjalainen kuin suomalainen. On todella tärkeää ja hienoa, että saa oleskella ihmisten kanssa, jotka kokevat samoin kuin minä. Puhumme aina siitä, kuinka hienoa on, että kotopuolessa kaikki on niin juntteja. Tulee fiilis, että nämä ihmiset ymmärtävät minua sellaisella tasolla, mitä muualta tulevat eivät välttämättä ymmärrä”, hän avaa.
Ihmisten mukaan muokkautuvaa toimintaa
Osakunnissa toimintaa pyritään järjestämään kuukausittain, mutta aktiivisuus riippuu paljon istuvista hallituksista. Jotta toiminnan työtaakkaa saadaan kevennettyä ja tapahtumiin tarpeeksi jäseniä, osakunnat tekevät paljon yhteistyötä toistensa ja muiden järjestöjen kanssa.
Haasteena on se, miten osakunnat pysyvät relevantteina opiskelijoille nykyisessä ylioppilaskulttuurissa: jäsenyys kilpailee muiden järjestöjen, ainejärjestöjen ja harrastustoiminnan kanssa. “Harrastejärjestöihin on tosi hankala saada hallituksia nykyään”, Ollila sanoo.
Yleisesti osakuntien toiminta on ollut viime vuosikymmeninä katkonaista ja aktiivisuus vaihdellut. Lapio herätettiin eloon viimeksi syksyllä 2021. “Tyypilisesti meidän ikä on ollut sen viisi vuotta, että jos päästäisiin sen viiden vuoden yli niin voitaisiin järjestää vujut”, Ollila naurahtaa.
“Tarkoitus on olla olemassa ja tuoda mahdollisuus ihmisille liittyä ja olla osana toimintaa”, Kuittinen kommentoi Immeisten tulevaisuutta.
EPO:n tavoitteena on aktiivisen jäsenmäärän laajentaminen ja toiminnan monipuolistaminen. “Että pysytään hengissä ja toiminta ei ole pakkopullaa.” EPO on perustettu vuonna 1980. “90-luvulla on ollut suvantovaihe, ja firma on otettu pöytälaatikosta 2000-luvun alussa. Aaltoliikkeenä menee, mutta tällä hetkellä ollaan nousuaallolla”, Taivalmaa sanoo.
Opiskelijan arki on hektistä, ja tapahtumatarjontaa on yltäkylläisesti. Osakunnissa tunnistetaan hyvin se, ettei opiskelijoiden aika riitä kaikkeen.
“Ei ole kannattavaa järjestää tapahtumia viikoittain, kun opiskelijaelämä pyörii suurilta osin ainejärjestöjen kautta. Vaikka järjestötoiminta yleensäkin on vapaaehtoista, niin tämä on kaikista vapaaehtoisinta”, Taivalmaa sanoo. Toiminta näyttäytyy pääasiassa tapahtumien kautta ja matalan kynnyksen toimintana. Osakunnissa hengaillaan yhdessä, käydään keilaamassa ja elokuvissa, sitsataan ja pelaillaan yhdessä muiden osakuntien ja järjestöjen kanssa.
Kuinka sitten erottautua muista järjestöistä? Vaikka osakuntien olemassaolo perustuu hyvin paljon kotiseutuidentiteettiin, Lapion ja Immeisten toiminnassa maakuntaan liitettävät stereotypiat ja perinteet eivät niinkään vahvasti ole läsnä. Kotiseutuyhteys tulee ilmi murteissa ja yhteisissä keskustelunaiheissa. Esimerkiksi Lapion hallituksen kokoukset kulkevat Kotakäräjien nimellä.
Savo-Karjalan perinteet Immeisillä näkyvät maskotissa, joka on saimaannorppa Nestori.
Stereotypioita järjestössä ei kuitenkaan kannatella. “Toiminta muokkautuu sen mukaan, millaisia ihmisiä siellä on eikä niinkään stereotypian kautta”, Kuittinen kertoo.
EPO:lta perinteitä sen sijaan löytyy. Perinteet näkyvät tapahtumien ohjelmanumeroissa ja tapahtumat ovat teemoitettuja. “Muutenhan tämä olisi kuin mikä tahansa muu kerho. Täytyy olla vahva imago”, Taivalmaa sanoo.
EPO:ssa ollaan ylpeitä pohjalaisista stereotypioista: suorapuheisuudesta ja äänekkyydestä. “Puukkojunkkareiden nimissä meidän toiminnassa on leikkimielistä aggressiivisuutta. Meidän tapahtumissa joskus painitaan ex tempore tai huudetaan toisillemme. Saa sillä tavalla ilmaista itseään.”
Vaikka osakuntien olemassaolo perustuu kotiseutuyhteyteen, jäseneksi haluavilta ei perata sukupuuta tai vaadita linkkiä seudulle. “Immeiset on tarkoitettu savokarjalaisille tai savokarjalaismielisille tai alueesta kiinnostuneille ihmisille”, Kuittinen sanoo.
Samoilla linjoilla on Taivalmaa. “Me ollaan avoinmielisiä.” Hän kannustaa kaikkia lähtemään osakuntatoimintaan mukaan. “Tää on aivan helvetin hienoa. On mahtava juttu, että voidaan pitää vuosisataista perinnettä yllä osakuntatoiminnalla vaikka tämä onkin varsin erilaista kuin Helsingissä, jossa toiminta on kultturellimpaa. Kyllä tässä silti kokee olevansa osa jotain suurempaa, vaikka mitään asiaa ei suoraan ajetakaan.”
