Arvio: PahkiSpeksin uudessa produktiossa vaikuttavinta on musiikki

Varjo Sanginsuun yllä lainaa vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin.

Arvio Anni Hyypiö

Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.

Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.

Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,

Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.

Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.

Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.

Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)

Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet. Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.

Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.

Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.

Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!

 

Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä.  Lisätty myös maininta puvustuksesta.

Julkaistu 19.3.2017 numerossa

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Henkensä pitimiksi tuottaa säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoituksia, kuvia ja kuvituksia maailmasta ja sen menosta. Instagram: @anniskelualue. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Arvio: Vauhdikas Saituri on Puntti Valtosen juhlaa

Petri Huttunen

Kulttuuri

8.11.2017

Arvio: Huikea Tokasikajuttu naurattaa, viihdyttää ja itkettää

Anni Hyypiö

Elokuva-arvostelu

17.10.2017