Sadut elävät alitajunnassamme yhtä sitkeästi ja huomaamattomasti kuin aluskasvillisuus.
Satu siirtyy sujuvasti sukupolvelta toiselle, sillä sadut ovat ajattomia, sitomattomia tiettyyn vuoteen tai vuosituhanteen. Tuhat prinssiä suutelee tuhatta prinsessaa tuhat kertaa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja nykyisyydessä. Olipa kerran ja toisen kerran, ja kolmannenkin.
Parhaimmillaan sadun uudelleenkerronta avaa lukijalle uuden ja raikkaan tulkinnan vanhasta tarinasta. Kiusaannuttavimmillaan se tarjoaa saman kuluneen tarinan seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna.
Michael Cunninghamin teos Villijoutsenet ja muita kertomuksia sijoittuu lukijan onneksi ensimmäiseen kategoriaan. Teos sisältää 11 upeasti kuvitettua satua ja tarinaa, joiden kerronta seurailee uskollisesti satujen kaarta: kaunotar saa hirviönsä, Lumikki suudelmansa, Tähkäpää pääsyn alas tornista.
Cunninghamin suurin ansio on siinä, kuinka huolellisesti hän avaa aiemmin selittämättömäksi jääneitä motiiveja. Miksi olkia kullaksi kehrännyt Tittelintuure haluaa itselleen prinsessan esikoisen, miksi noita-akka rakentaa talon piparista ja karamelleista?
Toisin kuin valitettavan monessa satuaiheisessa romaanissa, Cunninghamin tekstissä satujen viattomuuden turmeleminen rietastelulla ei ole itseisarvo. Keskeistä on sen sijaan se, että satuhahmojenkin teoilla on aina seurauksensa, eivätkä asiat tapahdu tyhjiössä. Kun Jaakko katkaisee pavunvarren jättiläisen alta, kuinka käy jättiläisen vaimolle? Millä rahalla myöhäiskeski-ikään ehtinyt joutsensiipinen prinssi maksaa vuokransa?
Cunningham kirjoittaa niin kuin keskiluokkainen Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen menestyskirjailija kirjoittaa: varmasti, hienostuneesti ja tyylikkäästi. Tarinat ovat pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia, joten koko 150-sivuisen teoksen ahmaisee hetkessä.
Ensilukemalla jää silti hieman epäselväksi, miksi koko teos on kirjoitettu. Kertomukset ovat kyllä kauniisti kerrottuja, höyhenenkevyen helppolukuisia, mutta mikä niiden funktio on?
Toinen lukukerta tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen. Cunninghamin teksteistä puuttuu nimittäin satuihin oleellisesti kuuluva moraalinen opetus. Tuomittavaksi tarkoitettuja hahmoja kohtaan Cunningham synnyttääkin myötätuntoa. Oikean ja väärän tarkan erottelun tilalla on ambivalenssi. Paha saa edelleen palkkansa, mutta toisinaan aivan ansaitsemattomasti.
Tätä korostaa Cunninghamin toistama lukijan suora puhuttelu. Kerrontakeino saa lukijan kokemaan lukemansa henkilökohtaisemmin, läheisemmin.
Kenties siinä piileekin sadun opetuselementti, modernisoituna versiona vain. Cunningham kannustaa lukijaa asettumaan sekunniksi muiden asemaan, jotta hän ymmärtäisi, mikä teki hirviöstä hirviömäisen.
