En erityisemmin pidä nationalismista. Minusta se on arveluttava ja eriarvoistava ajatusjärjestelmä.
Isänmaallisuutta ajetaan sisään alakoulusta lähtien: opetellaan Maamme-laulu, askarrellaan siniristilippuja. Nationalistinen kasvatus huipentuu armeijassa, jossa sotilaiden täytyy vannoa lupaus isänmaan puolustamisesta omalla hengellään.
Pidämme uskontonsa puolesta itsensä uhraavia marttyyreja ja terroristeja hulluina, mutta yhtä fiktiivisen Suomen kansan puolesta kuoleminen on täysin arvojemme mukaista toimintaa. Tämä siitäkin huolimatta, että vielä parisataa vuotta sitten hyvin harva täällä asuva mielsi itsensä suomalaiseksi. Suomalaisuus piti keksiä, jotta se alkoi olla olemassa – aivan kuten jumalatkin.
Isänmaallisuudella tavoitellaan yhteisöllisyyttä, mutta isänmaallisuuteen tarvitaan ”meidän” lisäksi myös ”muut”. Talvisodan ihmeeksi kutsuttua kansan yhdistymistä muistellaan ideaalitapauksena ja samalla unohdetaan kokonaan se, että se vaati syntyäkseen erittäin vahvan venäläisistä rakennetun viholliskuvan (jossa Neuvostoliitto toki auttoi paljon).
Sama jakolinja meihin ja muihin näkyy myös nykykeskustelussa: miksi Suomen pitäisi ottaa turvapaikanhakijoita kun muutkaan eivät ota? Miksi Suomen pitäisi tehdä jotain ilmaston lämpenemisen torjumiseksi, kun muutkaan eivät tee? Oman kansan asiat kuntoon ensin, sitten voidaan auttaa muita.
Pahimmillaan isänmaallisuus estää meitä näkemästä sitä, että ei ole ketään muita, on vain me – yksi ihmislaji, joka elää yhteisellä planeetalla.
Koska nationalismin virtaus näyttää Euroopassa kuitenkin olevan vahvistumaan päin, eroon siitä ei päästä vielä pitkään aikaan. Ainoa järkevä ratkaisu on siis suunnata sitä paremmin.
Kun ilmaan piirrettyjen rajojen mukaan tämä tietty maantieteellinen alue kuuluu meidän hallintaamme, isänmaallisuutta voisi ohjata siten, että jokainen suomalainen ottaisi kunnia-asiakseen pitää kotimaisen luonnon ja ympäristön mahdollisimman hyvässä kunnossa.
Duunia nimittäin piisaisi. Ainutlaatuista suoluontoamme uhkaa turpeenotto, metsäluonnossa sukupuuttoon lajeja ajaa vanhojen metsien puute ja pirstaleisuus. Korvaamattomia lajien elinympäristöjä nuijitaan valtuustoissa asvalttikentiksi. Itämeren tilanteesta voisi olla huolissaan muutenkin kuin turvallisuuspoliittisessa mielessä.
Puhumattakaan sitten siitä, että korkean koulutuksen, hyvän elintason ja teknisten innovaatioiden maana tunnetusta Suomesta olisi kenties maailman parhaat lähtökohdat ponnistaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.
Jos jokainen suomalainen sitoutuisi tekemään mahdollisimman paljon ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi ja ainutlaatuisen luontomme suojelemiseksi, minäkin voisin ehkä jonain päivänä olla ylpeä synnyinmaastani.
