Haluan tuhota kaikki paperini – paitsi kirjani

Joskus Janne Hakkaraisesta tuntuu, että hän suhtautuu kirjoihin liian intohimoisesti. Toisaalta halu omistaa ja järjestellä kirjoja ei ole päähänpistoista vahingollisimmasta päästä, hän kirjoittaa.

Kolumni  | 

Teksti Janne Hakkarainen

Olen hävittänyt kaikki cd-levyni, joihin minulla ei ole tunnesidettä. Olen säilyttänyt vain ystäviltäni lahjoiksi saamani levyt ja Leevi and the Leavingsin albumit, joita kuuntelin teini-ikäisenä.

Elokuvia en ole ostanut vuosiin. Viime vuoden toukokuussa ostin Manchesterista Kyllä, herra ministeri -boksin, mutta vain siksi, että sarjaa ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. En tosin edes omista minkäänlaista levysoitinta, joten sarjan katsominen ei toistaiseksi onnistu – eikä musiikin kuuntelu.

Ajattelen, etten tarvitse cd-levyjä tai elokuvia, koska voin milloin vain ja missä vain päästä niihin käsiksi puhelimella tai tabletilla. Samalla säästän tilaa ja tarvetta pyyhkiä pölyä.

Lisäksi olen digitalisaation vannoutunut kannattaja: jos sanomalehden tai aikakauslehden voi tilata sähköisenä, en edes harkitse vanhanaikaista paperiversiota. Jos minun pitää säilyttää jokin paperi, otan siitä kuvan ja kierrätän sen heti. Melkein kaikki laskuni ovat sähköisiä.

 

En kuitenkaan ole toiminnassani johdonmukainen. Rakastan kirjojen omistamista. Suhtaudun niihin antaumuksellisesti, melkein fetissinomaisesti. Ne tuottavat minulle voimakasta mielihyvää.

Intohimoni kirjoihin on kokonaisvaltaista. En ole kiinnostunut ainoastaan niiden sisällöstä, vaan myös kansilehtien taitosta, niiden kirjoittajista ja ajasta, jolloin ne on kirjoitettu.

Kun luin Thomas Mannin Taikavuorta, kuuntelin Spotifysta samoja kappaleita, joiden tahtiin 1900-luvun alkuun sijoittuvan romaanin hahmot tanssivat. Google Earthin avulla tutustuin kirjan alppimiljööseen.

Erityisen nautinnollisena pidän kirjahyllyjeni järjestelyä. Keskeinen jakolinja järjestelyssä on erottelu luettujen ja lukemattomien kirjojen välillä. Yritin pitkään välttää tilannetta, että kodissani on useita lukemattomia kirjoja, mutta sitten luovutin. Ostin pienen hyllyn, jonka olen varannut vain sellaisille kirjoille, joita en ole vielä lukenut.

Pieni lukemattomien kirjojen hyllyni on osoittautunut onnistuneeksi hankinnaksi. Kun olen lopettanut edellisen kirjan lukemisen, minulla on jo valmiiksi paljon valinnanvaraa seuraavaksi kirjaksi. Tunnetilan mukaan voin valita paksun romaanin, mielenkiintoisen tietokirjan tai kepeän sarjakuvan seuraavaksi lukunautinnoksi.

Tämän keskeisen jakolinjan lisäksi minusta on mukavaa järjestellä tietokirjoja aihealueiden ja romaaneja kirjailijoiden ja julkaisumaiden mukaan. Silloin tällöin olen jopa pohtinut, että voisin järjestellä kirjani kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti.

 

Joskus minusta tuntuu, että suhtaudun kirjoihini hiukan liian intohimoisesti.

Toisinaan suhtaudun hiukan nihkeästi ystävieni lainauspyyntöihin. Minulla ei ole mitään periaatteellista kirjojen lainaamista vastaan – pikemminkin päinvastoin – mutta olen huolissani, käsittelevätkö ystäväni kirjojani yhtä hellävaraisesti ja huolellisesti kuin minä.

Jos olen lainannut ystävilleni kirjoja, olen ottanut niiden kansilehdet säilytykseen ja muutaman kuukauden päästä tiedustellut, onko kirjaa vielä luettu ja milloin olen saamassa sen takaisin.

Edellä mainittu mustasukkaisuus ja ylenpalttinen huoli kirjoista on asia, jota aion vielä työstää pääni sisällä. Tuntuu omituiselta omistaa kirjoja, mutta suhtautua pidättyvästi niiden lainaamiseen.

Olen silloin tällöin yrittänyt pohtia, miksi suhtautumiseni kirjoihin on niin intohimoinen. Arvelen, että vastaus löytyy ainakin osittain kotikasvatukseni. Muistan, miten olen jo aivan pienestä pitäen kuullut fyysistä ulkotyötä tekevältä isältäni, että lukeminen kannattaa, jotta saa aikuisena siistin sisätyön.

Lisäksi Oulun yliopiston kirjaston aiemmat lainauskäytännöt saattoivat osaltaan vaikuttaa asiaan. Ennen lainauskielto astui voimaan heti eräpäivää seuraavana päivänä, ja sen purkaminen maksoi vähintään kahdeksan euroa. Oma lainauskäyttäytymiseni oli niihin aikoihin sellaista, että koin käytännöllisimmäksi ostaa itselleni sellaiset kirjat, joiden hinta oli samaa suuruusluokkaa kuin lainauskiellon purkumaksu.

En ole kuitenkaan vaivannut itseäni ajatuksella liikaa, koska halu omistaa ja järjestellä kirjoja ei ole päähänpistoista vahingollisimmasta päästä. Enhän sentään keräile esimerkiksi Sami Hedbergin keikkataltiointeja.

Julkaistu 16.3.2018

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue seuraavaksi

Viekö Helsinki Oulun sometähdet?

Laura Tauriainen

Kolumni

15.9.2018

Reseptini koulutuksen kehittämiseksi – tässä kymmenen toimenpidettä, jotka voi vapaasti varastaa ja ottaa käyttöön

Henna Määttä

Kolumni

7.9.2018

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821