Ajatus valkeni, kun istuin ateriani kanssa Biologintien uudessa Subwayssa. Kyseisen ravintolaketjun patongit ovat kulinaarinen vastine putkitutkinnolle – onhan molemmissa kyse siitä, että rajatuista vaihtoehdoista on mahdollista muodostaa ennakoituja kokonaisuuksia. Eikä valmistuminen saa kestää kauaa. Mitä saisi olla; suomen kieli olisi varmaan hyvä pääaine; saako leivän paahtaa; ehkä pedagogiset opinnot auttaisivat työllistymisessä; saisiko olla avokadoa lisukkeeksi; olisiko tutkinnossa tilaa edes yhdelle vieraalle kielelle?
Luovuuden tila, yllätysten mahdollisuus on rajattu, lähes kaikki on ennalta määrättyä. Ottaako siis avokadoa vai ei?
Ennen kapitalismin turmiollisuuden julistusta on kuitenkin huomioitava se, että Subwayn tulo on myös selkeästi parantanut Linnanmaan kampusta. Konkreettinen esimerkki: ennen sitä humanistisen tiedekunnan välittömässä läheisyydessä toimivat ravintolat sulkivat päivittäin viimeistään kello neljältä. Edistys askeltaa eteenpäin, kun ihmisten tarve askellukseen hiukankin vähenee.
Käsitykseen Subwayn kampuksen palveluita parantavasta vaikutuksesta yhtyy myös Seppo Wiik, Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n Oulun kampusmanageri.
Suomen Yliopistokiinteistöt on vuonna 2009 perustettu osakeyhtiö, joka omistaa, rakennuttaa ja kehittää pääkaupunkiseudun ulkopuolisten yliopistojen käytössä olevia kiinteistöjä. Valtio omistaa Senaatti-kiinteistöjen kautta yhtiöstä kolmanneksen, loput kuuluvat yliopistoille. Niin Subway kuin myös Oulun yliopisto ovat siis Suomen Yliopistokiinteistöjen vuokralaisia.
Subway on mahdollisesti vasta alkua, ja Wiik visioikin elävää ”24/7 kampusta”. Tavoite kuulostaa mitä kannatettavammalta, mutta ensin tekee mieli esittää kysymys: miten pikaruokala sopii yliopistolle?
Hyvin. Sitä mieltä on Subwayn Suomen toiminnan kehittämisestä vastaava Petteri Lehtimäki, jonka mukaan ketju tuo ylipistolle lisää valinnanmahdollisuuksia. Samaa mieltä olivat myös ylivoimaisesti suurin osa tätä juttua varten haastatelluista Oulun yliopiston opiskelijoista. Huomionarvoisena voi pitää sitä, että jokaisen haastatellun opiskelijan suhtautuminen olisi ollut kielteisempi, mikäli ravintola olisikin ollut McDonald’s.
Tämä saattaa kuulostaa epäjohdonmukaiselta, mutta johdonmukaisuus on hyveistä yliarvostetuin. Se esittää Unicefille rahaa lahjoittavalle kysymyksen ”entäs ne Suomen köyhät”. On niin paljon helpompi olla johdonmukaisen välinpitämätön kuin johdonmukaisen hyvä ihminen. Epäjohdonmukaisuuden päivittelyn sijaan kannattaa kysyä, millä tavalla nämä kaksi yhdysvaltalaista pikaruokaketjua eroavat toisistaan?
Eroavuutta pohtiessa voisi ajatella luokkaa. Yliopisto on perinteisesti ollut Suomessa eliitin koulu ja viimeistään 1960-luvulta lähtien myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden väline, luokkaretki työväenluokasta keskiluokkaan. McDonald’sin läsnäolo sopii huonosti tähän matkakertomukseen, sillä sen asiakaskunnasta esitetty karikatyyri vastaa usein sitä, mitä joku Jari Tervon kaltainen, siis poikkeuksellisen älykäs ja suunnattoman sivistynyt ihminen, saattaisi kutsua ”valkoiseksi roskaväeksi”.
Subway lienee helpompi hyväksyä myös siksi, että se sopii paremmin ajan hengen mukaiseen terveyskulttiin. Tämä liikunnan ja hyvinvoinnin kultti on varmasti kaikille tuttu, ja sen ilmentymiä ovat muun muassa Jutta ja huikeat häädietit, se mitä kutsutaan ”Bull” Mentulaksi sekä maitorahka. Subway sopii listan jatkoksi: olet mitä syöt, joten eat fresh!
Terveellisyyden korostaminenkaan ei ole riippumaton luokasta, onhan keskiluokka historian saatossa luonut itsestään kuvaa kohtuullisena esittämällä työväenluokan kohtuuttomana ja itsehillintään kykenemättömänä. Kuitenkin sen voi nähdä myös laajempana ilmiönä.
Karrikoidusti kehityksen voisi tiivistää niin, että alussa ollut sana on ottanut paikkansa nykyihmisen kirjahyllyssä fitness-oppaan muodossa.
Yhdysvaltalainen esseisti Mark Greif on kuntoilun kritiikissään kuvannut terveyden sydämen asiakseen ottaneen aikamme ihmiskäsitystä: ”Nykyään vallitsevan ajattelun mukaan liikuntaa harrastamaton ihminen suorittaa hidasta itsemurhaa. Hän ei kykene hallitsemaan elämäänsä.” Tällainen ajattelu johtaa syvyyden katoamiseen, sillä kaikki olennainen on nähtävissä yksilön pinnalta.
Jäljelle jää ainoastaan kysymys, näyttääkö hän olevan hyvässä kunnossa?
Patongit on syöty, on aika nousta ja tyhjentää tarjotin roskakoriin. Kuitenkin jokin Subwayssa yliopistolla vielä häiritsee. Tämä häiritsevä tunne ei ole eettistä, vaan puhtaasti esteettistä (estetiikka on ala, jota on erityisen miellyttävä pohtia vatsan ollessa täysi).
Tunne yltyy suorastaan pahoinvoinniksi, kun katsoo yliopistorakennuksen seinällä olevia Subwayn ja Terveystalon mainoskylttejä. Ne tuovat, huutavan ilmiselvästi, mieleen ostoskeskuksen.
Mainoskyltit nähdessään tuntee olevansa matkalla johonkin akateemiseen ideaparkkiin – mielleyhtymä, jonka osuvuutta jokaisen Ruger Hauerinsa kuunnelleen mielessä lisää tieto siitä, että Oulun yliopisto on rakennettu suolle.
Kun nykyisyys ahdistaa, on ihanaa haikailla vanhoja hyviä aikoja. Niitä joita ei ehkä ole koskaan todellisuudessa ollut, mutta joita voisi kuvata vaikkapa tämä suomenruotsalaisen esseisti Johannes Salmisen muistelus omilta opiskeluvuosiltaan 1940-luvulta:
”Ajattelen alakuloisena niitä onnellisia vuosia, jotka sodan jälkeen sain viettää Åbo Akademissa, ylipistossa jota vielä silloin ei ollut valtiollistettu ja jossa byrokratia pidettiin minimitasolla. Opiskelu oli aidosti vapaata, kukaan ei kysellyt milloin valmistuit.”
Nostalginen ajattelu on kuitenkin kuin matka historian karkkikauppaan, ja liian paljon ahmittuaan tulee huono olo. Sillä asiat eivät olleet ennen pelkästään paremmin: vielä Salmisen aikoihin yliopistokoulutus oli etuoikeus, joka siunautui pienehkölle osalle ikäluokkaa.
Menneeseen on usein vaikea olla haikailematta, mutta tulevaisuudessa myös tämän päivän hittikappaleita soitetaan Radio Nostalgialla. Siispä kysymys oliko ennen kunnollista, on väärin aseteltu. Nykyhetki on samanaikaisesti sekä monin verroin parempaa että ikävämpää kuin menneisyys.
Ja niin no, onhan ne Subwayn leivät ihan hyviä.
