Arvio: BlacKkKlansman on hyytävä historian oppitunti rasismista – ja se kertoo, missä maailma makaa edelleen

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on rehellisesti poliittinen elokuva, joka perehtyy rasismin menneisyyteen ja pakottaa huomaamaan nykypäivän ihmisvihan

BlacKkKlansman

Pääosissa John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Topher Grace, Jasper Pääkkönen. Käsikirjoitus Charlie Wachtel, Davis Rabinowitz, Kevin Willmott, Spike Lee. Ohjaus Spike Lee. Ensi-ilta elokuvateattereissa 10.08.2018

 

Tässä on elokuva, jolta ei voi ummistaa silmiään. Asiaa korostaa BlacKkKlansmanin aloituslause: “Dis joint is based upon some fo’ real, fo’ real shit.”

Spike Leen ohjaama elokuva perustuu uskomattomalta kuulostavaan tositapahtumaan: Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina toiminut Ron Stallworth (John David Washington) pääsi vuonna 1979 soluttautumaan paikalliseen Ku Klux Klanin osastoon.

Stallworthin kollega, valkoihoinen Flip Zimmerman (Adam Driver) esittää Stallworthia ja osallistuu hänenä Ku Klux Klanin kokouksiin ja toimintaan. Peitetoiminnan seurauksena Zimmerman alkaa pohtia omaa tapajuutalaisuuttaan ja muuttaa käsitystään rasistisista kollegoistaan. Adam Driver tuo katsojalle ensiluokkaisella tavalla näkyväksi Zimmermanin sisäisen taistelun.

John David Washington, näyttelijä Denzel Washingtonin poika, kantaa pääroolia uskottavasti. Valkoisten kollegoiden ympäröimänä hän joutuu kestämään syrjintää joka päivä. Stallworth haluaa muuttaa poliisilaitoksen hyväksyvämmäksi ja samalla tuhota Ku Klux Klanin – siinä on paljon työtä pienelle tiimille.

Ku Klux Klanin jäsenet ovat vihassaan yksinkertaisia rasisteja ja huutelevat ”Amerikka ensin”, kuten Jasper Pääkkösen esittämä Felix Kendrickson. Silti pelottavin rasisti on hillityn asiallinen, Ku Klux Klanin kansallinen johtaja David Duke (Topher Grace).

Duke on varakas pukumies, joka artikuloi selkeästi rodullistetun vihapuheensa Stallworthille puhelinkeskusteluissa. Topher Gracen vaikuttava roolisuoritus on hämmentävä yhdistelmä ylimielisyyttä, toisinaan lähes sympaattista esiintymistä ja kylmää rasismia. Se osoittaa, kuinka pitkälle hillityllä ja huolitellulla ulkonäöllä valkoinen mies voi päästä, haluaahan Duke vaikuttaa kaikista korkeammilla hallinnon paikoilla saadakseen haluamansa valkoisen Amerikan. (Duke pyrki Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1988, tuki vuonna 2016 Donald Trumpia presidentiksi ja on pyrkinyt useita kertoja kongressiin.)

BlacKkKlansman on sekoitus draamaa, komediaa ja jännittävää poliisielokuvaa. Elokuvan komedialliset hetket alleviivaavat Ku Klux Klanin jäsenten älyttömyyttä. Tälle absurdille ryhmälle olisi helpompi nauraa, ellei sen kylvämä ihmisviha olisi totta.

“Vihainen musta mies” elokuvantekijänä

BlacKkKlansman on ajankohtainen elokuva, ja sellaisia Spike Lee on tunnetusti tehnyt aiemminkin. Leen elokuvat pureutuvat yhteiskunnallisiin asioihin ja etenkin afroamerikkalaiseen kulttuuriin.

Leen tunnetuimpia elokuvia ovat rotuvihaa ja kulttuurien kohtaamista käsittelevä Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989), elämäkertaelokuva ihmisoikeustaistelijasta Malcolm X (1992) ja hurrikaani Katrinan tuhoavista vaikutuksista kertova dokumentti When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts (2006). 

Leetä on kutsuttu “vihaiseksi mustaksi elokuvantekijäksi”, mutta tosiasiassa hänen elokuvansa ovat monitahoisempia. Lee ei tee kevyttä elokuvallista viihdettä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin, etnisyyden lisäksi esimerkiksi luokkaeroihin ja sukupuolirooleihin. Lee kertoo tarinoita, joita kovin moni muu afroamerikkalainen ohjaaja ei ole päässyt kertomaan suurelle yleisölle. Tuntuu kuin Leellä olisi velvollisuus kertoa tarinoita hiljennetyistä asioista ja ihmisistä.

Leen elokuvien yhteiskunnallisuus vaikutti myös siihen, että vuonna 1991 hän alkoi opettaa elokuvaa Harvardissa. Nykyään hän toimii professorina New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts:ssa. Tämän elokuvan aikana tuntuu kuin katsoja olisi professori Leen Amerikan kulttuurihistorian luennolla.

Elokuvassa on paljon kerrostumia ja viittauksia afroamerikkalaiseen kulttuuriin ja Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiintoista on, että Lee siirsi elokuvan tapahtuma-aikaa vuoteen 1972, jotta saisi sisällytettyä elokuvaan viittauksia Richard Nixonin uudelleenvalintaan päätyneestä presidentinvaalikampanjasta, jonka on epäilty olevan Ku Klux Klanin tukema. Siirtämällä tapahtuma-aikaa taaksepäin elokuvaan pystyttiin sisällyttämään viittauksia 1970-luvun alussa suosittuihin ns. blaxploitaatio-elokuviin, joissa mustat esitettiin stereotyyppisillä tavoilla ja joissa ihailtiin väkivaltaa.

BlacKkKlansmanin musiikki asettaa tarinan 1970-luvulle ja antaa tunnelmaa nopealle toiminnalle ja hyvin etenevälle dialogille. Elokuva etenee pääsääntöisesti afroamerikkalaisen musiikin, kuten James Brownin Say It Loudin, The Edwin Hawkins Singersin Oh Happy Dayn sekä Cornelius Brothers & Sister Rosen Too Late to Turn Back Nown, avulla.

Elokuvan eräässä hyytävimmistä kohtauksista Harry Belafonten esittämä aktivisti muistelee näkemäänsä lynkkausta. Kohtauksessa tuodaan esille elokuvan voima: Belafonten hahmo kertoo, kuinka vuonna 1915 ilmestynyt D.W. Griffithin ohjaama elokuva Birth of a Nation salonkikelpoisti rasismia ja inspiroi ihmisiä raakuuksiin. Elokuva pilkkasi mustia ja näytti heidät ala-arvoisina ihmisinä, samalla kun se näytti valkohuppuiset ja -kaapuiset ratsastajat “pelastajina” mustien vallalta. Kansalliseksi menestykseksi noussut elokuva auttoi Ku Klux Klanin uudelleensyntymisessä.

Jasper-maniaa mediassa

Kun suomalainen menestyy ulkomailla, kuuluu kotimaasta heti innostuneita Torille!-huutoja. Nyt median on villinnyt Jasper Pääkkönen, tällä hetkellä kiistatta kansainvälisesti menestynein suomalaisnäyttelijä.

Hän on näytellyt useissa kotimaisissa menestyselokuvissa, ja yksi päärooleista Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvassa (2013) mahdollisti hänen kansainvälisen uransa. Uusnatsin roolin myötä Pääkkönen sai uuden agentin ja pääsi Viikingit-sarjaan esittämään verenhimoista Halfdan Mustaa vuosina 2016–2018.

Jasper Pääkkösestä on kirjoitettu Suomessa maanisen innostuneesti. Jutuissa on kuvailtu hänen katsettaan hurmaavaksi ja vangitsevaksi, aksenttia uskottavaksi ja hänen on sanottu säteilevän punaisella matolla. Pääkkösestä on kirjoitettu runsaasti “Salkkareiden Saku on kasvanut mieheksi” -tyylisiä henkilökuvia – unohtamatta Pääkkösen miljoonabisneksiä, kalamiesmainetta ja sitä kuinka hän on ystävystynyt idolinsa Leen kanssa. Pääkkösen saama ylistys on ihan ansaittua, onhan Pääkkönen vihaa kylvävässä roolissaan vakuuttava. Toivottavasti hän pääsee tulevissa kansainvälisissä tuotannoissa näyttämään monipuolisempaa tunneskaalaa.

Taiteella ja empatialla rasismia vastaan

Jasper Pääkkönen on todennut elokuvan olevan valitettavasti aiheeltaan entistä ajankohtaisempi. BlacKkKlansman heijastelee historiaa ja nykypäivää, ja se on sosiaalinen kommentaari nykyisen presidentti Trumpin hallinnolle. Tämä tositapahtumiin pohjautuva taide haluaa avoimesti herättää katsojat huomaamaan maailmassa jylläävän ihmisvihan. Siksi se on toisinaan karmivaa katsottavaa.

Elokuvan lopussa on kuvamateriaalia viime vuonna tapahtuneista mielenosoituksista Charlottesvillestä, jossa uusnatsi ajoi vastamielenosoittajien päälle autolla. Rasismia vastustava aktivisti Heather Heyer kuoli ja 19 ihmistä loukkaantui. Myös Ku Klux Klan osallistui mielenosoituksiin. Presidentti Trump kommentoi lausunnossaan, että “molemmilla puolilla oli oikein hienoja ihmisiä”.

Elokuvallaan Lee alleviivaa katsojalle: “Kyllä, Yhdysvaltojen presidentiksi voi päästä avoimesti ihmisoikeuksia polkeva ihminen.”

BlacKkKlansman muistuttaa, että Trumpin Amerikka ensin -puheet eivät ole tulleet tyhjästä, vaan ne voidaan jäljittää rasismin historiasta.

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää:

Arvio: Vauhdikas Saituri on Puntti Valtosen juhlaa

“Suloiset setelini, pennipienoiseni, kolikkoystävät rakkaani!” Saituri askeltaa omintakeisesti lavalle ja yleisö on myyty. Kari-Pekka Toivonen ohjasi Molièren klassikkonäytelmän Oulun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Puntti Valtonen tekee ikimuistoisen ja hersyvän roolityön.

Saituri. Alkuperäisteksti Molière, suomennos Elisa Salo. Ohjaus ja sovitus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen, puvustus Tellervo Syrjäkari. Rooleissa Puntti Valtonen, Atte Antikainen, Sara-Maria Heinonen, Oliver Kollberg, Elina Saarela, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Janne Raudaskoski, Annina Rokka. Kesto noin 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.10.

 

Pääsen viime hetkellä Oulun kaupunginteatterin katsomoon. Valot sammuvat armeliaasti juuri, kun olen löytänyt paikkani.

Alkamassa on Molièren luonnekomedian klassikko Saituri. Hengästyneenä ja räntää hiuksista tippuen katson, kun Nätyn nuoret näyttelijät tulittavat rakkauden sanomaa pieteetillä. Vimmaa, suuria elkeitä ja tunteita ei säästellä. Heti alkuun on selvää, että nyt mennään jalalla koreasti farssia.

En pääse alussa tunnelmaan kiinni ja pian alkaa jo puuduttaa. Juuri ennen kuin vaivun apatiaan, lavalle saapuu Harpagon – itse Saituri.

Yleisö miltei kohahtaa. Puntti Valtonen on roolissa sisällä. Askellus ja elekieli on vahvaa ja vakuuttavaa – karisma on valtava. Ehdin jo miettiä, että kaksi ja puoli tuntia on todella pitkä aika, mutta herään – Saiturin lumovoima on vastustamaton.

Molièren (oikealta nimeltään Jean-Baptiste Poquelin) näytelmät ovat tarinoiltaan hölmöjä, eikä Saituri ole poikkeus. Harpagon on rikas resuinen kitupiikki, jolle ainoastaan raha on merkityksellistä.

Tapahtumilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä. Saiturissa nuoret etsivät rakkautta ja vanhemmilla ovat taloudelliset motiivinsa naimakaupoissa. Tämä on vain pintaa, sillä ihmisluonteen heikkoudet ja niiden naurettavuus ovat Molièren kohde ja terä. Aikanaan Ranskan hovissa monet pahoittivat mielensä piikikkäistä komedioista.

Miksi sitten nyt tuodaan näyttämölle 1600-luvun pukudraamaa ja farssia?

Molièren klassikot ovat kestäneet aikaa. Ihmisluonto ei ole muuttunut muutamassa sadassa vuodessa. Ehkäpä joku keksii nykyajastakin esimerkkejä ihmisistä, joille raha on ainoa itseisarvo. Miljardien omaisuuksia ei kukaan voi koskaan käyttää ja jonkun rikastuessa joku toinen usein kärsii. 

Palataanpa näyttämön tapahtumiin. Lavastus on suurelle näyttämölle hyvin vaatimaton. Siltarakenne pyörähtää ja muuttaa tilaa hieman, mutta näyttelijät ovat miltei naulittu sijoilleen. Suuren näyttämön valtavaa tilaa ei hyödynnetä. Väistämättä tulee mieleen, miten voimakas kokemus Saituri olisi ollut pienen näyttämön intiimissä tilassa.

Tilan täyttäminen ei onneksi jää ainoastaan Puntti Valtosen karisman varaan. Annina Rokka Frosinena on aivan valloittava. Naisellinen juonija punaisessa asussaan toimii vastaparina Saiturille. Aki Pelkonen Mestari Simonen omintakeisessa kaksoisroolissa luo hykerryttäviä tilanteita ja toimii koossa pitävänä voimana.

Ensimmäinen näytös loppuu uuden kohtauksen alkaessa. Yleisö vilkuilee hämillään ympärilleen, pian uskalletaan taputtaa.

On aika vetää henkeä. Lämpiössä vaihdetaan varovasti ajatuksia. Tunnelma on selkeästi odottava, yhtä mieltä ollaan siitä, että ihan alku ei oikein saanut mukaansa.

 

Toisessa näytöksessä tunnelma tiivistyy, mutta voittaako rakkaus?

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen opiskelijat edustavat Saiturissa nuorta polvea. Sukupolvet kohtaavat näyttämöllä – niin näytelmän tapahtumissa kuin todellisuudessa.

Oliver Kollberg Cléantena ja Atte Antikainen Valérena ovat hyvin fyysisiä. Kosijat ovat väliin kirjaimellisesti jalat ilmassa. Sara-Maria Heinonen (Élise) ja Elina Saarela (Mariane) ovat viattomia kauniita neitoja. Perinteiset roolityypit sisältävät jo itsessään merkityksiä, joten irtiotoille ei jää sijaa. Näissä raameissa opiskelijat olivat vakuuttavia ja toivat raikasta ilmaa näyttämölle.

Saituri on Puntti Valtosen juhlaa. Yleisö on täysin maestron hyppysissä. Puntti selvästi nauttii roolistaan, ja se näkyy säteilynä. Tunnetilat vaihtuvat riemusta epätoivoon, valaistus ja ukkosen jyrähtely lisäävät dramaattista vaikutelmaa.

Toisen näytöksen puolivälissä Saituri on teatteria parhaimmillaan. Väliin heitellyt nykykielen sanonnat ja Saiturin suora kontakti yleisöön on riemastuttavaa.

Pienissä sivurooleissa Timo Pesonen Komisariona ja Janne Raudaskoski Anselmena täyttävät saappaansa ja lakerikenkänsä. Anselmen astellessa lopussa lavalle, puku välkkyy kultaa. Tellervo Syrjäkarin puvustus on kirjaimellisesti loistava. Kontrasti Saiturin rääsyjen ja kosijoiden koristeellisten pukujen välillä on erityisen onnistunut.

Loppu on Molièren tyyliin riemastuttavan älytön. Langat solmitaan yhteen kieli poskessa ja kaikilla on hauskaa. Suosionosoitukset ovat vilpittömät. Puntti Valtosen roolityö yksi vahvimmista, mitä olen nähnyt.

Myönnän, etten ollut ihan niin rakastunutta intoa täynnä, kuin suuri osa ensi-illan yleisöstä. Teatterista kuitenkin poistuin hymy huulilla.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Elokuun kulttuurimenot

Hiukkavaaraa Oulun taidemuseossa 8. tammikuuta 2017 saakka Entiselle kasarmialueelle Hiukkavaaraan syntynyt kuvataitelijoiden, bändien ja verstaiden muodostama luovan toiminnan keskittymä on Suomen suurimpia. Hiukkavaaraa-näyttelyyn kutsuttiin 12 kuvataiteilijaa yli 30 Hiukkavaarassa työskentelevän taiteilijan joukosta, ja he loivat sitä varten uusia töitä. Yhteisnäyttely on monipuolinen kokonaisuus, josta saa oivan kuvan tämän hetken oululaistaiteesta. Mukana on perinteisen maalaustaiteen lisäksi […]

Hiukkavaaraa
Oulun taidemuseossa
8. tammikuuta 2017 saakka

Entiselle kasarmialueelle Hiukkavaaraan syntynyt kuvataitelijoiden, bändien ja verstaiden muodostama luovan toiminnan keskittymä on Suomen suurimpia. Hiukkavaaraa-näyttelyyn kutsuttiin 12 kuvataiteilijaa yli 30 Hiukkavaarassa työskentelevän taiteilijan joukosta, ja he loivat sitä varten uusia töitä.

Yhteisnäyttely on monipuolinen kokonaisuus, josta saa oivan kuvan tämän hetken oululaistaiteesta. Mukana on perinteisen maalaustaiteen lisäksi valokuvia ja veistoksia sekä erilaisista materiaaleista tehtyjä tilateoksia.

Mieleenpainuvimpiin teoksiin kuuluvat Anni Arffmanin viisi mustavalkoista paperileikkausteosta, jotka on hienovaraisesti valaistu. Teosten tarkat yksityiskohdat ja
omaperäinen tyyli miellyttävät.

Tilateoksista Kari Södön värikkäät puu-installaatiot Who Killed the Joy and Play ja Seasons in the Sun saavat pysähtymään.

Suosikkini ovat kuitenkin Päivi Pussilan kolme syvänsinistä taulua Suuri rakkauskertomus, Sydänpuu ja Sininen laulu. Niissä on sekä abstraktiutta että konkretiaa.

Teosten lisäksi näyttelyssä on taiteilijoista videohaastatteluja, joissa he muun muassa kertovat siitä, mistä heidän motivaationsa työskentelyyn kumpuaa.

 

Sata sankaritarinaa urheilusta
Pohjois-Pohjanmaan museossa
8. tammikuuta 2017 saakka

Urheilu on täynnä tähtihetkiä ja pettymyksiä, joita tämä Pohjois-Pohjanmaan museon näyttely esittelee. Ensimmäisistä moderneista olympialaisista on kulunut 120 vuotta, joten aihe on ajankohtainen.

Pääosin Helsingin Urheilumuseosta lainatun esineistön varaan rakennettu näyttely on ajallisesti kattava, mutta kuitenkin vain pintaraapaisu suomalaiseen urheiluhistoriaan.

Mukana on muun muassa vuoden 1995 jääkiekon MM-kultamitali, Lahden hiihdon MM-kisojen doping-käryyn liittyvä, huoltoasemalle unohtunut lääkärinlaukku, Matti Nykäsen komea mitalikokoelma, Enni Rukajärven ja Eero Ettalan lumilaudat, oululaistaitoluistelija Susanna Pöykiön kisa-asu ja helsinkiläisnaisvoimistelijoiden puku vuodelta 1881.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Keksien maustama katutanssiskene

Oululaiseen katutanssiyhteisöön syntyi heinäkuussa 2015 uusi neljän naisen makea kollektiivi.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Maria Lax

Tanssin kautta toisiinsa tutustuneet Anu Rytivaara, 26, Laura Lääveri, 28, Viivi Forsman, 19 ja Riina Harju, 25 päättivät perustaa kesällä 2015 tanssikollektiivin nimeltä KEKSI Kollektiivi.

Intohimoiset tanssijat kokivat, että sellaiselle on tarvetta. Pitkäaikainen katutanssitoimija, Pohjois-Suomen Katutanssiyhdistys (PSKT) lopetti syksyllä 2015, minkä nämä naiset tiesivät jo kesällä.

”Ajattelimme, että on hyvä kolo perustaa joku tällainen kokoonpano, mutta se ei ollut ainoa syy. Halusimme tehdä jotain vähän taiteellisempaa ja fuusioida katutanssin eri lajeja vaikka nykytanssiin, jota olemme kaikki tehneet”, Anu Rytivaara kertoo kollektiivin synnystä.

Lisäksi heillä oli ajatuksena kehittää uusia tapahtumia, koska niitä ei tulisi enää juuri olemaan Oulussa PSKT:n lopetettua.

Vajaassa vuodessa nelikko on järjestänyt useita tanssijameja ja esiintynyt yhdessä muun muassa viime elokuussa Taiteiden yössä Torinrannassa teoksella Concrete Jungle.

Aloittaessaan he eivät ajatelleet järjestävänsä näin paljon tapahtumia, mutta heitä on kysytty moneen mukaan.

”Emme itsekään tajunneet, että meillä lähti niin hyvin käyntiin, että saamme koko ajan vain järjestää kaikkea ja kaikki on että hyvä tytöt! Mikään ei olisi ollut mahdollista, jos ihmiset eivät olisi niin paljon tukeneet ja kiitelleet meitä”, Rytivaara painottaa.

Oulun ylioppilaslehti 2016

Tanssia tanssimisen ilosta

Katutanssit eli muun muassa breakdance, hiphop, locking ja popping ovat nimensä mukaisesti syntyneet kadulla, mutta nykyään niitä opetetaan paljon tanssikouluissa.

”Katutanssi ei ole lähtökohtaisesti koreografialaji, mutta niitä ja tekniikkaa kouluissa kuitenkin on”, Laura Lääveri selittää.

Koreografioita oleellisempaa katutanssissa on yhdessä tanssiminen, ringittely ja jameissa muita tanssijoita vastaan battlaaminen.

Maaliskuussa KEKSI Kollektiivi järjesti tanssikoulu Citydancella jamit, joissa oli alle 13-vuotiaiden sarja ja yli 13-vuotiaiden sarja. Lääveri korostaa, että he kollektiivina haluavat tanssitunneilla käyvien lasten näkevän jo varhain, mitä katutanssikulttuuri, jamit ja ringittely ovat.

”Koen, että se on tärkeimpiä juttuja, että saamme lapset näkemään, mitä on tanssia ihan vaan tanssimisen ja jakamisen ilosta ja sosiaalisessa kontekstissa”, Lääveri sanoo.

Oulun ylioppilaslehti 2016

Oulun katutanssit jatkuvat

Omien tapahtumiensa lisäksi keksinaisilla on tällä hetkellä työn alla yksi oululaisen katutanssin kivijaloista, Oulun katutanssit. Kymmenen vuotta tänä kesänä täyttävä tapahtuma kokoaa sekä oululaiset että muiden paikkakuntien katutanssijat yhteen.

”Nuoremmat katutanssijat, jotka eivät ole olleet ikinä järkkäämässä mitään, pääsevät tapahtumapäivänä mukaan. Se on heille tosi iso asia ja sitä kautta pääsevät porukkaan mukaan ja saavat uusia ystäviä. Nuorille tämä tapahtuma on erityisesti tärkeä juttu”, Rytivaara toteaa.

”On oululaisille identiteettikysymys, että meillä on tapahtuma, joka on niin hyvä ja suomalaisen katutanssin mittapuussa vanha. On hyvä olla oululainen katutanssitapahtuma, jameja ja aktiivisia ihmisiä, jotka vievät kulttuuria eteenpäin”, Lääveri lisää.

Viime kesänä tilanne tapahtuman juhlavuoden osalta näytti synkältä, sillä viime vuodet sitä järjesti pillit pussiin laittanut Pohjois-Suomen Katutanssiyhdistys. Nämä naiset kuitenkin päättivät, ettei 10-vuotiskisoja voi jättää pitämättä.

”Saimme näkymättömät valtuudet, ja meillä on entisten järjestäjien siunaus ja tuki tehdä se”, Lääveri kertoo.

”Siinä on mukana paljon oululaisia katutanssijoita esimerkiksi tapahtumapäivänä. Se on yhteisponnistus loppuen lopuksi. Kaikki odottavat sitä. Ei ole edes sen syvällisempi asia, kuin että se on vaan niin kiva ja siisti juttu”, Rytivaara luonnehtii sen merkitystä.

Naisnelikko on ollut aikaisemmin mukana järjestämässä tätä pohjoissuomen suurinta katutanssitapahtumaa, mutta tällä kertaa nelikolla on päävastuu. Rimaa ei ole laitettu matalalle, päinvastoin. Päätapahtuman lisäksi ohjelmaa on usealle päivälle.

Kesäkuun ja heinäkuun vaihteessa Oulun katutanssit valtaavat yhdeksi päiväksi Rotuaarin, jossa käydään kisat useissa kategorioissa. Lisäksi luvassa on muun muassa valokuvanäyttely, jossa tulee olemaan kuvia tapahtumasta kymmenen vuoden ajalta.

”Ajattelimme, että pitää olla jotain spesiaalia, kun on tärkeä vuosi”, Rytivaara lopettaa.

Oulun Katutanssit 10th Anniversary 30.6.–3.7. Oulussa.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

”Tanssi on vaan niin ihanaa”

Tuure Kaukua, 20, house.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Maria Lax

”Aloitin tanssin Posiolla 7-vuotiaana disco- ja hiphop-tunnilla. Teimme joka toinen viikko discoa ja joka toinen viikko hiphoppia. Sitten se muuttui hiphopiksi, jota tanssin 11-vuotiaaksi. 

Sen jälkeen oli pitkä tauko ja harrastin jalkapalloa monta vuotta. Kun se meni liian totiseksi, aloitin tanssin uudelleen ehkä 14-vuotiaana ja siitä eteenpäin olen innostunut enemmän ja enemmän.

Hiphop oli minun päälajini, mutta kaksi vuotta sitten kesällä innostuin housesta, joka on nyt vienyt minun sydämeni kokonaan. Harvemmin tulee treenattua enää hiphoppia. 

House on oma juttu, ja se lähti alunperin musiikista, jota rakastan. Yksi kesä olimme tanssikavereiden kanssa puistossa, ja kun muut osasivat housata, minä en, halusin kokeilla sitä. 

Koko ajan olen mennyt syvemmälle ja syvemmälle lajiin. Ja kun on oikeasti alkanut ymmärtää, mitä tanssi on, olen innostunut koko ajan enemmän. 

Housea tanssina on hankala selittää, että mitä se on. Hiphopista se eroaa niin, että musiikki on nopeatempoisempaa. 

Siinä on paljon jalkatyöskentelyä, mutta mistä itse tykkään housessa, on flow. Koko kroppa tekee töitä, ja tanssiminen on kokonaisvaltaista.

Tavallaan tahattomasti rakennan omaa tyyliä, kun otan inspiraatiota videoita katsellessa. On muutama tanssija, joiden monia pätkiä olen katsonut netistä. En kuitenkaan tietoisesti kopioi heitä, vaan inspiroidun heidän tyylistään.

En käy hirveästi tunneilla enää. Käyn Urheilutalolla itsekseni treenaamassa ja kavereiden kanssa tosi paljon. On muodostunut porukka, jonka kanssa käymme treenaamassa erityisesti housea. 

Tanssin, koska se on ihanaa ja rakastan tanssia. Tanssiessa on luonnollisessa tilassa, ja siitä tulee vapaa olo ja voi olla oma itsensä. 

Tanssin kautta olen löytänyt itsestäni uuden puolen ja uskallan olla, mitä oikeasti olen. Tanssi on antanut itsevarmuutta. 

Battlaaminen uutta ihmistä, kenen kanssa ei ole aiemmin battlannut, vastaan on kivaa. Heiltä näkee uutta tyyliä ja ehkä reagoikin tanssilla eri tavalla, kun tulee eri tyyppi vastaan. Siitä saa aina uutta, kun battlaa uutta ihmistä vastaan, ja se on aina uudenlainen kokemus.

On hyvä että Oulussa on jameja, koska saattaisi mennä siihen, että porukka menee vain SM-kisoihin ja treenaa niihin. Kun he käyvät battleissa ja ymmärtävät, että se on se juttu katutanssissa, alkaa ymmärtää, mitä katutanssi on parhaimmillaan.” 

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

”Hiphop on vapaata”

Veera Pyykkö, 15, hiphop.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Maria Lax

”Meillä on kotona aina kuunneltu paljon musiikkia. Ehkä siitä on tullut innostus tanssiin. Olin varmaan kolme, kun aloitin leikkiryhmässä, jossa tehtiin temppuja kuten kärrynpyöriä.

Katutanssin aloitin breakdancella viisi- tai kuusivuotiaana. Meidän ikäisillemme ei ollut silloin hiphoppia, oli vain breikkiä. Menin hiphop-ryhmään, kun se tuli. Se vain oli mukavaa ja minun tyylistäni. Hiphop on aika vapaata ja voi tehdä monenlaista eri tyyliä.

Teen aika lailla kaikkea katutanssia. Eniten on tullut tehtyä hiphoppia ja treenaan sitä eniten, eli se on ehkä päälaji.

Oma tyyli on vain tullut, enkä ainakaan tietoisesti ole rakentanut mitään. Varsinkin kun harjoittelee freestyleä, oma tyyli on vain tullut ja jäänyt päälle. Koko ajan yrittää kasvattaa omaa liikevarastoa ja tehdä enemmän juttuja.

Meni aikaa, että tottui siihen, että on pitkät raajat. Tunneilla oli aluksi pelottavaa, kun tuntui, että lyön toisia. Olen muutaman kerran lyönytkin. Mutta piti vain tottua. Aina pitää sanoa, että sori jos lyön teitä.

Käymme Jokitalon Annin kanssa Citydancellä. Normaaliviikolla on 10 viikkotuntia ja omat treenit vielä päälle.

Olen tänä vuonna tehnyt yhden duokoreografian pienemmille pojille. Opetan Citydancellä yhden oikean opettajan kanssa leikkikouluryhmää, jossa on pieniä lapsia, 3–5-vuotiaita. Vaikka se ei ole tanssitunti, olemme opetelleet ihan oikeita tanssiliikkeitä. Se on ollut tosi mukavaa.

Minusta tuntuu, että minusta tulee isona tanssinopettaja, niin tuossa on oppinut aika paljon, miten siellä toimitaan varsinkin pienten lasten kanssa.

On vähän harmi, ettei tanssinopettajakoulutuksesssa Oulussa  ole katutanssilajeja. Haluaisin käydä sen koulutuksen, mutta jos siellä ei tehdä hirveästi katutansseja, niin en tiedä, onko se niin hauskaa.

Freestylessa saa oman tyylin esille. Tietenkin tulee tehtyä itsekin omia koreografioita, mutta silloin miettii monta kertaa, onko tämä hyvä tähän tai sopiiko tämä tähän.

Freestylessä tulee tehtyä ehkä vähän outojakin juttuja. Olen huomannut, että aika outoihin asentoihin välillä väännän itseni, mutta ehkä ne näyttää ihan siisteiltä. Kokeilu tulee esille siinä enemmän kuin koreografiassa.

Oulussa on menty hyvään suuntaan, kun tapahtumia on jo alettu järjestämään alaikäisillekin. Toivottavasti on jatkossakin sellaisia jameja, joissa ei ole ikärajoja. Itse haluaisin käydä niissä ja jos ne on jossain baarissa, ne on k–18 tai k–20, niin ei me päästä sinne.”

 

 

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: