Arvio: Bohemian Rhapsody on hämmentävä fiilistelyelokuva ja maineenhallintayritys Queenin elossa olevilta jäseniltä

Epäuskottava kerronta laittaa epäilemään Bohemian Rhapsodyssa kaikkea muuta paitsi Queenin kuolemattomia lauluja.

Bohemian Rhapsody

Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.

 

Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?

Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.

Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.

Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuva seurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.

Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen. 

Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.

Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen ei pelkästään Mercuryn yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.

Kerronnalliset ratkaisut vääristävät

Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.

Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.

Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.

Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.

Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.

Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?

Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?

Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.

Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.

Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singer sai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi. 

Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.

Fiilistelyelokuva Queen-faneille

Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.

Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.

Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.

Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.

Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää:

Arvio: BlacKkKlansman on hyytävä historian oppitunti rasismista – ja se kertoo, missä maailma makaa edelleen

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on rehellisesti poliittinen elokuva, joka perehtyy rasismin menneisyyteen ja pakottaa huomaamaan nykypäivän ihmisvihan

BlacKkKlansman

Pääosissa John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Topher Grace, Jasper Pääkkönen. Käsikirjoitus Charlie Wachtel, Davis Rabinowitz, Kevin Willmott, Spike Lee. Ohjaus Spike Lee. Ensi-ilta elokuvateattereissa 10.08.2018

 

Tässä on elokuva, jolta ei voi ummistaa silmiään. Asiaa korostaa BlacKkKlansmanin aloituslause: “Dis joint is based upon some fo’ real, fo’ real shit.”

Spike Leen ohjaama elokuva perustuu uskomattomalta kuulostavaan tositapahtumaan: Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina toiminut Ron Stallworth (John David Washington) pääsi vuonna 1979 soluttautumaan paikalliseen Ku Klux Klanin osastoon.

Stallworthin kollega, valkoihoinen Flip Zimmerman (Adam Driver) esittää Stallworthia ja osallistuu hänenä Ku Klux Klanin kokouksiin ja toimintaan. Peitetoiminnan seurauksena Zimmerman alkaa pohtia omaa tapajuutalaisuuttaan ja muuttaa käsitystään rasistisista kollegoistaan. Adam Driver tuo katsojalle ensiluokkaisella tavalla näkyväksi Zimmermanin sisäisen taistelun.

John David Washington, näyttelijä Denzel Washingtonin poika, kantaa pääroolia uskottavasti. Valkoisten kollegoiden ympäröimänä hän joutuu kestämään syrjintää joka päivä. Stallworth haluaa muuttaa poliisilaitoksen hyväksyvämmäksi ja samalla tuhota Ku Klux Klanin – siinä on paljon työtä pienelle tiimille.

Ku Klux Klanin jäsenet ovat vihassaan yksinkertaisia rasisteja ja huutelevat ”Amerikka ensin”, kuten Jasper Pääkkösen esittämä Felix Kendrickson. Silti pelottavin rasisti on hillityn asiallinen, Ku Klux Klanin kansallinen johtaja David Duke (Topher Grace).

Duke on varakas pukumies, joka artikuloi selkeästi rodullistetun vihapuheensa Stallworthille puhelinkeskusteluissa. Topher Gracen vaikuttava roolisuoritus on hämmentävä yhdistelmä ylimielisyyttä, toisinaan lähes sympaattista esiintymistä ja kylmää rasismia. Se osoittaa, kuinka pitkälle hillityllä ja huolitellulla ulkonäöllä valkoinen mies voi päästä, haluaahan Duke vaikuttaa kaikista korkeammilla hallinnon paikoilla saadakseen haluamansa valkoisen Amerikan. (Duke pyrki Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1988, tuki vuonna 2016 Donald Trumpia presidentiksi ja on pyrkinyt useita kertoja kongressiin.)

BlacKkKlansman on sekoitus draamaa, komediaa ja jännittävää poliisielokuvaa. Elokuvan komedialliset hetket alleviivaavat Ku Klux Klanin jäsenten älyttömyyttä. Tälle absurdille ryhmälle olisi helpompi nauraa, ellei sen kylvämä ihmisviha olisi totta.

“Vihainen musta mies” elokuvantekijänä

BlacKkKlansman on ajankohtainen elokuva, ja sellaisia Spike Lee on tunnetusti tehnyt aiemminkin. Leen elokuvat pureutuvat yhteiskunnallisiin asioihin ja etenkin afroamerikkalaiseen kulttuuriin.

Leen tunnetuimpia elokuvia ovat rotuvihaa ja kulttuurien kohtaamista käsittelevä Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989), elämäkertaelokuva ihmisoikeustaistelijasta Malcolm X (1992) ja hurrikaani Katrinan tuhoavista vaikutuksista kertova dokumentti When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts (2006). 

Leetä on kutsuttu “vihaiseksi mustaksi elokuvantekijäksi”, mutta tosiasiassa hänen elokuvansa ovat monitahoisempia. Lee ei tee kevyttä elokuvallista viihdettä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin, etnisyyden lisäksi esimerkiksi luokkaeroihin ja sukupuolirooleihin. Lee kertoo tarinoita, joita kovin moni muu afroamerikkalainen ohjaaja ei ole päässyt kertomaan suurelle yleisölle. Tuntuu kuin Leellä olisi velvollisuus kertoa tarinoita hiljennetyistä asioista ja ihmisistä.

Leen elokuvien yhteiskunnallisuus vaikutti myös siihen, että vuonna 1991 hän alkoi opettaa elokuvaa Harvardissa. Nykyään hän toimii professorina New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts:ssa. Tämän elokuvan aikana tuntuu kuin katsoja olisi professori Leen Amerikan kulttuurihistorian luennolla.

Elokuvassa on paljon kerrostumia ja viittauksia afroamerikkalaiseen kulttuuriin ja Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiintoista on, että Lee siirsi elokuvan tapahtuma-aikaa vuoteen 1972, jotta saisi sisällytettyä elokuvaan viittauksia Richard Nixonin uudelleenvalintaan päätyneestä presidentinvaalikampanjasta, jonka on epäilty olevan Ku Klux Klanin tukema. Siirtämällä tapahtuma-aikaa taaksepäin elokuvaan pystyttiin sisällyttämään viittauksia 1970-luvun alussa suosittuihin ns. blaxploitaatio-elokuviin, joissa mustat esitettiin stereotyyppisillä tavoilla ja joissa ihailtiin väkivaltaa.

BlacKkKlansmanin musiikki asettaa tarinan 1970-luvulle ja antaa tunnelmaa nopealle toiminnalle ja hyvin etenevälle dialogille. Elokuva etenee pääsääntöisesti afroamerikkalaisen musiikin, kuten James Brownin Say It Loudin, The Edwin Hawkins Singersin Oh Happy Dayn sekä Cornelius Brothers & Sister Rosen Too Late to Turn Back Nown, avulla.

Elokuvan eräässä hyytävimmistä kohtauksista Harry Belafonten esittämä aktivisti muistelee näkemäänsä lynkkausta. Kohtauksessa tuodaan esille elokuvan voima: Belafonten hahmo kertoo, kuinka vuonna 1915 ilmestynyt D.W. Griffithin ohjaama elokuva Birth of a Nation salonkikelpoisti rasismia ja inspiroi ihmisiä raakuuksiin. Elokuva pilkkasi mustia ja näytti heidät ala-arvoisina ihmisinä, samalla kun se näytti valkohuppuiset ja -kaapuiset ratsastajat “pelastajina” mustien vallalta. Kansalliseksi menestykseksi noussut elokuva auttoi Ku Klux Klanin uudelleensyntymisessä.

Jasper-maniaa mediassa

Kun suomalainen menestyy ulkomailla, kuuluu kotimaasta heti innostuneita Torille!-huutoja. Nyt median on villinnyt Jasper Pääkkönen, tällä hetkellä kiistatta kansainvälisesti menestynein suomalaisnäyttelijä.

Hän on näytellyt useissa kotimaisissa menestyselokuvissa, ja yksi päärooleista Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvassa (2013) mahdollisti hänen kansainvälisen uransa. Uusnatsin roolin myötä Pääkkönen sai uuden agentin ja pääsi Viikingit-sarjaan esittämään verenhimoista Halfdan Mustaa vuosina 2016–2018.

Jasper Pääkkösestä on kirjoitettu Suomessa maanisen innostuneesti. Jutuissa on kuvailtu hänen katsettaan hurmaavaksi ja vangitsevaksi, aksenttia uskottavaksi ja hänen on sanottu säteilevän punaisella matolla. Pääkkösestä on kirjoitettu runsaasti “Salkkareiden Saku on kasvanut mieheksi” -tyylisiä henkilökuvia – unohtamatta Pääkkösen miljoonabisneksiä, kalamiesmainetta ja sitä kuinka hän on ystävystynyt idolinsa Leen kanssa. Pääkkösen saama ylistys on ihan ansaittua, onhan Pääkkönen vihaa kylvävässä roolissaan vakuuttava. Toivottavasti hän pääsee tulevissa kansainvälisissä tuotannoissa näyttämään monipuolisempaa tunneskaalaa.

Taiteella ja empatialla rasismia vastaan

Jasper Pääkkönen on todennut elokuvan olevan valitettavasti aiheeltaan entistä ajankohtaisempi. BlacKkKlansman heijastelee historiaa ja nykypäivää, ja se on sosiaalinen kommentaari nykyisen presidentti Trumpin hallinnolle. Tämä tositapahtumiin pohjautuva taide haluaa avoimesti herättää katsojat huomaamaan maailmassa jylläävän ihmisvihan. Siksi se on toisinaan karmivaa katsottavaa.

Elokuvan lopussa on kuvamateriaalia viime vuonna tapahtuneista mielenosoituksista Charlottesvillestä, jossa uusnatsi ajoi vastamielenosoittajien päälle autolla. Rasismia vastustava aktivisti Heather Heyer kuoli ja 19 ihmistä loukkaantui. Myös Ku Klux Klan osallistui mielenosoituksiin. Presidentti Trump kommentoi lausunnossaan, että “molemmilla puolilla oli oikein hienoja ihmisiä”.

Elokuvallaan Lee alleviivaa katsojalle: “Kyllä, Yhdysvaltojen presidentiksi voi päästä avoimesti ihmisoikeuksia polkeva ihminen.”

BlacKkKlansman muistuttaa, että Trumpin Amerikka ensin -puheet eivät ole tulleet tyhjästä, vaan ne voidaan jäljittää rasismin historiasta.

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää: