Bohemian Rhapsody
Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.
Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?
Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.
Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.
Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuva seurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.
Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.
Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.
Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.
Kerronnalliset ratkaisut vääristävät
Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.
Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.
Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.
Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.
Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.
Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?
Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?
Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.
Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.
Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singer sai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.
Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.
Fiilistelyelokuva Queen-faneille
Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.
Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.
Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.
Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.
Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.
