Vakituinen työsuhde on sitoutumiskammoisen kauhistus

Tunnetko tarvetta vaihtaa työpaikkaa kuin paitaa? Vika ei välttämättä ole työssäsi, kirjoittaa Kaisa Vainio.

Kolumni  | 

Teksti Kaisa Vainio

Olen kirjoittanut aiemmissa kolumneissani valmistumispeloista, ammatillisesta kypsymisestä sekä työharjoittelun annista. Näiden kokemusten jälkeen kohtasin vielä uuden kriisin: itse työelämän.

Kaikki meni aluksi esimerkillisesti: ilmoittauduin työttömäksi, hain työpaikkaa, sain töitä. Työssä lupailtiin jo mahdollisuuksia jatkuvuuteen. Tästä seurasi kuitenkin odottamaton ongelma – puhdas pakokauhu.

Mielessäni alkoi pyöriä ikäviä kysymyksiä jo ennen ensimmäistä työpäivää: Onko tämä nyt sitä mitä todella haluan? Mitä minä oikeastaan haluan? Voiko minun varalleni olla sittenkin jotakin vielä parempaa ja mielenkiintoisempaa kuin tämä?

 

Pakokauhun sekaista reaktiotani voi verrata parisuhteiden sitoutumiskammoon.

Naistenlehtien keittiöpsykologiset artikkelit kuvaavat tunnetta seuraavasti: Sitoutumiskammoinen katkaisee suhteen ennen kuin se alkaa muuttua vakavaksi. Hän tuntee olonsa ahdistuneeksi ja vangituksi. Taustalla voi olla esimerkiksi pelkoa muutoksesta tai elämänhallinnan menetyksestä.

Yhtenä syynä sitoutumiskammoon voivat olla myös edellisten suhteiden aiheuttamat traumat. Ehkä pitkä historia pätkä- ja projektitöissä on jo tehnyt minusta sitoutumiseen kykenemättömän yksilön?

 

Samassa oravanpyörässä pyöriminen päivästä toiseen ei ole välttämättä erityisen hohdokasta. Projektitöissä kuvio on toinen, on helppo innostua ja omistautua projektille, samoin ajautua lopulta uupumukseen ja kyllästyä. Lopulta on helpottavaa jättää työ taakseen, yhtä kokemusta rikkaampana.

Uudessa työssä kaikki on jälleen uutta ja jännittävää, oppiminen nopeaa, ainakin siihen saakka että taas väsyy tai kyllästyy.

Mutta mitä jos mieli tekee vaihtaa työpaikkaa jo työsuhteen alussa? Voiko työnhakuun jäädä koukkuun? Jatkuva työnhaku voi olla ansa kunnianhimoiselle ihmiselle. Huomaan itsessäni ajoittaisia impulsseja: Kelpaisinkohan tuohonkin avoinna olevaan paikkaan?

Järki sanoo, että kivaa työpaikkaa ei vaihdeta heti toiseen uteliaisuuden takia: pitää hankkia kokemusta, syventyä, kehittyä! Levoton mieli haluaa silti hyppiä paikasta ja tehtävästä toiseen. Sitoutumiskammoinen on kuulemma usein “paatunut multitaskaaja”. Tämän piirteen tunnistan itsessänikin. 

Naistenlehtien terapeutit neuvovat lääkkeeksi sitoutumiskammoon monenlaisia lähestymistapoja, harva niistä tuntuu työelämään sopivalta. En tunnista itsestäni kuvailtuja arvottomuuden tunteita tai pelimiehen elkeitä. Helpottavaa on kuitenkin huomata, että epävarmuus tulevasta on normaalia.

Uuteen (työ)suhteeseen kuuluu jännitystä ja innostusta – tunteita, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin ahdistus. Lopulta vain minusta riippuu, annanko pelon hallita ratkaisujani.

 

Nyt on vain pysyttävä rauhallisena. Asioiden laittaminen oikeaan perspektiiviin auttaa: Minun ei tarvitse luopua muista unelmistani, vaan tämä voi viedä kohti niitä. Sitoutuminen yhteen asiaan ei myöskään tarkoita vankilaa.

Paras neuvo tuli lopulta ystävän suusta: “Ei tämän tarvitse olla elämäsi rakkaus, mutta et saa koskaan tietää sitä, jos et katso tarpeeksi pitkälle.“

Niin se on, vain ottamalla riskin voi saavuttaa jotain: niin työssä kuin rakkaudessakin. Pelko pois, katsotaan mihin tämä johtaa!

Julkaistu 2.10.2017

Kaisa Vainio

Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio

Lue seuraavaksi

Maailmanparantajan työelämätuska – pelastanko maailman tekemällä työtä?

Kaisa Vainio

Kolumni

5.12.2017

Vuoden mittainen sukukokous

Iikka Kivi

Kolumni

29.11.2017