Väikkäri – Pesti hulluuteen?

Eräs tuttavistani kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä. Tasapainottelen kahden vaiheilla: olisiko yliopistoon palaaminen ihaninta vai sittenkin hulluinta, mitä voi tehdä, kysyy Kaisa Vainio.

Valmistumisesta alkaa olla reilu vuosi aikaa. Ikätoverit ja opiskelukaverit raportoivat menneensä elämässä eteenpäin. Osa on tehnyt väitöskirjan, osa lapsen, jotkut aikaansaavimmat jo molemmat – tai useita.

Lapsen hankkiminen ei ole käynyt mielessäkään, mutta yliopistoon palaaminen houkuttelee.

Tasapainottelen kahden vaiheilla: onko yliopistoon palaaminen ihaninta vai hulluinta, mitä voi tehdä?

 

Olen keskustellut tohtorituttavien kanssa mietteistäni koskien väitöskirjan aloittamista. Usein olen saanut vastaukseksi saman kysymyksen: “Mutta etkö ole ajatellut hankkia lapsia?”

Liekö niin, että lapsen ja väitöskirjan tekemisessä on paljon samaa? Molempiin kai ajaa jonkinlainen idealistinen ajatus siitä, että voimme tehdä jotain tärkeää, kehittyä ihmisenä, jättää jälkemme maailmaan.

Helsingin Sanomien (15.1.2018) mukaan tohtoriopintojen suosio on kaksinkertaistunut 15 vuodessa. Aiemmin väitöskirjan teki vain harva, monelle se oli eläkeprojekti.

Väitöskirjan asema on muuttunut tohtorintutkintojen määrän kasvun myötä: nyt joillain aloilla väitöskirja on ennemminkin henkilökohtainen meriitti kuin työllistymistä edistävä urapolku.

“Taloudellisesti tai edes uran kannalta siitä ei ole yhtään mitään iloa, ellei sitten halua tutkijaksi hinnalla millä hyvänsä. Enimmäkseen saa itte maksaa, että pääsee tekemään yliopiston hyväksi tutkimusta”, kertoi väitöskirjan kesken jättänyt ja alaa vaihtanut kielitieteilijä.

Moni kuitenkin hakeutuu tutkimuksen pariin. Myönnän itsekin, olisi upeaa olla tutkija! Olisi mielenkiintoista tuottaa uutta tietoa, tulla todelliseksi asiantuntijaksi jossain asiassa. Kai tohtorinarvo antaisi myös lisää uskottavuutta ja kykyä asiantuntijatyöhön? 

Parasta olisi tietenkin vapaus tehdä työtä siten kuin itse haluaa – vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu! Uskon myös vakaasti siihen, että tutkijana voi olla mukana parantamassa maailmaa. 

Mutta millainen juuri minun väitöskirjaprosessini sitten olisi? Liian ruusuisten kuvien välttämiseksi kannattaa kysyä oman alan tutkijoilta totuutta siitä, mitä tohtoriopinnot ja tutkijan työ alallasi oikeasti ovat.

“Kokemukseni mukaan vauva-aikana nukkuu paremmin kuin väitöskirjaa tehdessä”, kommentoi pienen lapsen äiti.

Eräs tuttavista taas kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä.

Tarinat ovat erilaisia, mutta harva rohkaisee seuraamaan esimerkkiään. Sen sijaan saan kuulla kauhukertomuksia tutkijoiden palkkakuopasta, vaikeasta rahoituskilpailusta omia kollegoja vastaan, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja sosiaalisten ja taloudellisten turvaverkkojen puutteesta. Listalle kuuluvat myös burn-out, avioero, masennus ja laitoshoito.

Varoituslista onkin niin pitkä, että näyttäisi aiheelliselta laatia varoituslista (tai kirja) tohtoriopintoja suunnittelevalle.

 

Mutta entä se tutkimisen ilo? Palava kiinnostus aiheeseen, tieteeseen, se onni, kun näet oman työsi kypsyvän?

Monelle väitöskirja näyttää olevan paljon enemmän kuin projekti, työ tai tehtävä. Siihen suhtaudutaan omistautuen, intohimolla.

Parhaimmillaan väitöskirjan tekeminen on tosi kivaa, ja silloin tuntuu, että nämä voivat ehkä olla parhaita vuosia työuralla, vastaavaa vapautta ei ehkä enää koskaan tule eteen”, intoili viime vuonna kirjallisuuden väitöskirjansa aloittanut tohtorikoulutettava.

Mietin maailmaa, jossa innostuneet tutkijat käyvät tieteellistä debattia kansainvälisissä kongresseissa. Ja sitten saa uppoutua tutkimuksen kiemuroihin ylhäisessä yksinäisyydessä. Ihanaa!

“Moni nuori idealisti ajattelee, että tekee väitöskirjan millä vain ehdoilla ihan rakkaudesta tieteeseen, mutta siinä nyt ei ole mitään järkeä”, muistuttaa väitöskirjansa kaksi vuotta sitten valmiiksi kirjoittanut tohtori.

Väitöskirjaan kannattaisi siis suhtautua niin kuin mihin tahansa työhön – työhön jossa on työajat, aikataulut ja kohtuus. Yliopistomaailmasta kantautuvat kaiut kuitenkin paljastavat, että kohtuus on kadonnut kauan sitten. Odotukset ja vaatimukset yhdistettynä olemattomiin puitteisiin uuvuttavat, väsyttävät, tuntuvat kovilta. Harva saa kirjoittaa työnsä rauhassa valmiiksi.

Raskaalta kuulostaa. Ja mitä jos kyllästyy kesken matkan?

“Kannattaa myös hyväksyä se, että toisilla motivaatio kestää korkealla läpi prosessin, ja toisilla se voi muuttua vuosien varrella, ja sekin on ihan ok – itseä ei kannata syyllistää jos tutkimus ei aina ja koko ajan innosta. Väikkäri on vain työtä siinä missä muukin työ – ja harva työ jaksaa innostaa ihan koko ajan sataprosenttisesti”, kertoi eräs omaa motivaatiotaan pitkään etsinyt tohtoriopiskelija.

Hälyttävää on, että iso osa tutkijoista ottaa hatkat yliopistolta, joko kesken väitöskirjan tai sen valmistuttua. Osa menee työttömyyskortistoon, osa koulun penkille ja osa mihin tahansa normaaleihin palkkatöihin. Nämähän ovat niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet puurtaa koko koulutustaipaleensa ahkerina ja parhain arvosanoin. Miten tässä näin kävi?

Väitöskirjapolulle lähtiessä kannattaa pohtia, miksi tahtoo käyttää vuosia näin hullulla tavalla. Ja mitä aikoo väitöskirjan jälkeen?

Jos tosissaan haluaa tutkijan uralle, väitöskirja on välttämätön, neuvoo valintaansa tyytyväinen tutkijatohtori.

Kyllä mä nyt varmaan oisin tän polun valinnu, mutta enpähän vaan tienny etukäteen, mitä se sisältää”, hän kertoi viitaten tutkijan pätkärahoituksiin ja työttömyysjaksoihin.

 

Tutkijan tie on haluttu, mutta epävarma. Vakaata elämää kaipaavalle tätä tietä ei suositella.

Kaikille ei riitä töitä yliopistolla, eivätkä kaikki eivät niitä edes tavoittele: iso osa tohtoreista työllistyy muualle kuin yliopistolle.

Sain neuvon, että väitöskirjan ohessa kannattaa jo suunnitella plan B:tä ja C:tä jos tutkijanura ei urkene, kannattaa olla taskussa jo joku muu osaamisala.

Hienolta kuulostavasta tutkinnosta ei siis välttämättä jää paljoa käteen.

“Tiedostan, että jos päätän väitöksen jälkeen palata pysyvästi Suomeen, ainoa hyöty tästä tutkinnosta saattaa olla henkinen rikkaus ja uudet kokemukset, joita humanisti tietysti arvostaa“, sanoi väitöskirjatutkija, joka lähti ulkomaiseen yliopistoon kun Suomesta ei löytynyt töitä tai tutkimusrahoitusta.

“Vois sanoa että omaan tutkimukseen pitää rakastua, että sitä jaksaa tehdä, mutta pitää olla realisti. Siitä ei välttämättä jää käteen kuin jännetupentulehdus ja muutama mukava muisto”, kertoi puolestaan eräs entinen tohtoriopiskelija.

 

Onko järkee vai ei? Onko järkee vai ei? Onko tässä väikkärissä mitään järkee?

Tarkemmin ku aattelee käy päätä särkee – lauloi Sleepy Sleepers synnyinvuosikymmenelläni kahdeksankymmentäluvulla, väikkärin sijaan kylläkin elämästä.

Onko siis niin että vain hullu tarttuu väikkäriin? Ainakaan varoitukset eivät tunnu lannistavan intomielisiä tutkijanalkuja.

Tähän oman alani tohtorin kommenttiin yhtyi moni muukin:

“Voin toki kertoa kokemuksia, mutta vaikutus lienee yhtä vähäinen kuin ex-narkkarin neuvoilla. Ne jotka ovat päättäneet aloittaa, tekevät sen joka tapauksessa.”

 

*Kolumnia varten 14 tohtoria ja tohtoriopiskelijaa eri aloilta vastasi otsikon kysymykseen.

Kaisa Vainio

Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio

Lue lisää: