Talous sivistystä tärkeämpää

Yliopistojen tuottama hyöty yhteiskunnalle ja yrityksille on korostunut ja yliopistoilta odotetaan halua palvella myös yhteiskunnan ja talouden tarpeita. Onko tulevaisuudessa merkityksellistä vain sellainen tutkimus, joka on yrityksille rahallisesti hyödyllistä? Tuleeko tämän seurauksena yliopistoista vain uusia innovaatioita synnyttäviä yrityksiä? Ja kuka päättää sen, mikä tutkimus lopulta on arvokasta ja hyvää – tiedeyhteisö vai poliitikko?

Tiede  | 

Teksti Anni Hyypiö

Kuvat Anni Arffman

”Kaiken maailman dosentit.”

 

Kolmella 2. joulukuuta A-studiossa lausutulla sanalla pääministeri Juha Sipilä (kesk.) käynnisti raivoisan keskustelun tieteen asemasta ja arvostuksesta nykypäivän Suomessa.

Sipilän sanat sattuivat harvinaisen huonoon saumaan. Kotimainen tiedeyhteisö on ollut takajaloillaan viime toukokuusta asti, jolloin hallituksen neljän miljardin euron säästöpaketti esiteltiin. Tässä paketissa yliopistot saivat kylmää kyytiä: säästöjä tulisi yliopistojen ja tutkimuksen rahoituksesta tällä hallituskaudella noin 500 miljoonaa euroa. Tiedeyhteisö reagoi uutiseen järkytyksellä, olivathan muistissa edellisellä hallituskaudella korkeakouluilta leikatut 200 miljoonaa euroa.

Leikkausten hyväksymistä eivät ole varsinaisesti helpottaneet hallituspuolueen edustajien näkemykset tieteestä ja sen sijasta yhteiskunnassa.

Elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.) on moneen otteeseen toivonut yliopistojen tuottavan enemmän kaupallista hyötyä. Tammikuussa Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla Rehn ilmoitti odottavansa akateemisen tutkimuksen palvelevan myös yhteiskunnan ja talouden kehittämistarpeita: ”Vaatimus on oikeutettu, kun tiedämme kansantaloutemme lohduttoman lähihistorian.”

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tsemppaavat ulostulot koulutusleikkausten aikana eivät juuri ole saaneet osakseen ymmärrystä. Ministerin sanat ja teot ovat olleet häkellyttävän ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa maaliskuussa julkaistussa mielipidekirjoituksessa Grahn-Laasonen suorastaan vaatii kotimaisen tutkimuksen suunnan nostamista ylöspäin. Yhdessä kolmen professorin kanssa allekirjoitetussa tekstissä todetaan suomalaisen tutkimuksen kyllä ”joutuneen säästökuurille julkisen talouden ankarissa reunaehdoissa”, mutta silti: ”Me haluamme yhteistyössä edistää yliopistojen ja tieteen asemaa ja kehittymismahdollisuuksia. Maailma ja Suomi tarvitsevat tiedettä.”

Viimeisin tiedepoliittinen kannanotto kuului Professoriliiton ja Tieteentekijöiden kevätpäivillä 22. huhtikuuta. Juha Sipilän puhe oli aiempia sovittelevampi ja perustutkimuksen asemaa korostava: ”Megatrendejä on sopivassa mittakaavassa seurattava, mutta perustutkimuksen ytimen korkeasta tasosta ei pidä luopua.”

Tässäkin puheessa vilautettiin keppiä, sillä Sipilä kertoo odottavansa tieteen edustajilta ryhdistäytymistä: tiedeyhteisön on annettava esityksiä siitä, miksi edellisen vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt selvästi sille asetettuja tavoitteita.

Sipilän mukaan ”rima on jatkossa asetettava paljon korkeammalle – niin tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta.  Entiseen menoon ei ole varaa”, hän varoittaa.

Halvemmalla ja paremmin

Tieteeseen kohdistuvat odotukset ovat kovat. Uuden tiedon ja ymmärryksen tarjoaminen maailmasta ei riitä: tieteeltä toivotaan niin kaupallisia innovaatioita (uusi Nokia ei olisi pahitteeksi), apua poliittiseen päätöksentekoon kuin yleistä kansalaisten valistustason nostoakin.

Tiivistettynä hallituksen viesti on: huippua, hyödyllistä ja parasta mahdollista tiedettä pitäisi saada, mutta vähemmällä rahalla kuin aiemmin, kiitos.

Tampereen yliopiston Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskuksessa työskentelevä tutkijatohtori Reetta Muhonen pitää nykytilannetta paradoksaalisena.

”Tieteeseen kohdistuu tällä hetkellä suuria odotuksia, mutta samanaikaisesti yliopistojen legitimiteetti on ennenkuulumattomalla ja perustavanlaatuisella tavalla kyseenalaistettu. Keskustelusta välittyy se, ettei päätöksenteossa tunnisteta sitä työtä, mitä yliopistoissa tehdään.”

Muhonen pitää ristiriitaisena myös toiveita siitä, kuinka Suomen tulisi leikkausten keskellä houkutella lisää kansainvälisiä huippuosaajia.

”Samaan aikaan kun syödään perustaa, pitäisi yliopistojen houkutella kansainvälisiä huippututkijoita. Tutkijana ihmettelen sitä, millä lailla yliopistoista tehdään kenellekään houkuttelevia, jos samaan aikaan infraa puretaan, resursseja huononnetaan eikä tulevaisuudennäkymiä juuri ole.”

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen arvelee ministereiden tiedepoliittisten vaatimusten kumpuavan tarpeesta perustella ja puolustella leikkauslinjaa.

”Aikaisemmin tieteellä on ollut itseisarvo, joka on riittänyt perusteeksi tieteen rahoittamiselle. Mutta nyt he joutuvat perustelemaan leikkauksensa esittämällä vaatimuksia siitä, mitä tieteen tulisi olla.”

Tiede on tehokasta kun se tuottaa

Tieteen tehtävistä ja tilivelvollisuudesta yhteiskunnalle on oltu niin maailmalla kuin Suomessakin 1990-luvulta lähtien yhä kiinnostuneempia. Tutkimukseen kohdistuviin odotuksiin vaikuttaa merkittävästi aikansa poliittinen ymmärrys siitä, millä keinoilla yhteiskunta pelastetaan.

Nyt vallalla olevan tieteen tilivelvollisuusajattelun taustalla on käsitys tehokkuudesta, joka syntyy kilpailuttamisella, tulos- ja kustannusvastuulla ja suoritusten mittaamisella. Tehokkuuden yliopistoihin toi 1980-lopulla laman vauhdittamana Suomeen rantautunut uusliberalistinen uuden julkisjohtamisen ideologia New Public Management. Sen ajatuksena oli tehdä tehottomana pidetystä julkisesta hallinnosta tehokas liike-elämän konsteilla. Uusi ideologia konkretisoitui 1990-luvulla suomalaisten yliopistojen tulosohjausjärjestelmän käyttöönotolla.

1980-luvulla suomalaisten yliopistojen painopiste alkoi kääntyä tieteestä teknologiaan. Yhtä aikaa tulosohjausjärjestelmän tulon kanssa tiedepolitiikkaa alkoi muovata ajatus kansallisesta innovaatiojärjestelmästä. Tutkimuksen tavoitteeksi nousi yhä enemmän yhteistyö muiden yhteiskunnallisten toimijoiden välillä, tutkimustulosten kaupallinen hyödyttävyys ja kansainvälisyys.

Tutkimusta alettiin tarkastella talouskehityksen näkökulmasta, Suomen kilpailukyvyn veturina.

Innovaatioista innostuneina alkoivat tutkimustulosten hyödyntämistä parantavien ohjelmien ja verkostojen rakennus, tutkijakoulujen ja huippuyksiköiden perustus ja kansainvälisen tutkimusyhteistyön rakennus. Adjektiivit laatu ja huippu alkoivat yhä tiiviimmin yhdistyä tutkimuksen kilpailukykyyn ja kansainvälisyyteen.

Tutkimuskäytäntöjen muutosta on kuvattu Michael Gibbonsin tutkimusryhmineen kehittelemällä kahdella tiedontuotannon mallilla. Siinä missä tutkimusta aiemmin kuvasi perustutkimuksellisesti orientoitunut, tieteellistä laatua korostava, akateemisesti ohjautunut tiedontuotannon malli (mode 1), siitä on 1990-luvulta lähtien siirrytty kohti ulkoapäin ohjautuvaa, vaikuttavuutta, hyödynnettävyyttä ja sovellettavuutta korostavaa mallia (mode 2).

Tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan aiempaa vahvempaa vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.  Ihanteena on edelleen tehokkuus: valtion raha ei saa valua hukkaan, vaan sen tulee liristä uusia kaupallisia innovaatioita ja tieteen läpimurtoja tuottaviin tutkimusyksiköihin.

Tieteen rahoitusta koskevassa asenteessa on tapahtunut käänne. Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen kuvaa artikkelissaan Tiede tuottaa todellisuutta – kenen etujen mukaan ja kuinka eettisesti (2014) tätä muutoksena lahjataloudesta markkinataloudeksi.

Aiemmin yliopistojen tuottaman tutkimuksen tulokset on ajateltu lahjana yhteiskunnalle ja tiedeyhteisölle. Lahjan antaja ei odota vastiketta tai maksua, vaikkakin saajalle muodostuu kiitollisuudenvelka, joka voi velvoittaa myöhemmin vastalahjaan – kuten Karvonen huomauttaa, tässä kontekstissa ”vastalahja” voi olla vaikka apuraha tai kunniamerkki.

Nyt lahjatalous näyttää olevan korvautumassa markkinataloudella, jossa valtiovalta maksaa tuotetuista julkaisuista ja tutkinnoista rahaa yliopistolle. Yliopisto saa sovitusta tuotantomäärästä sovitun korvauksen menojen kattamiseen. Lahjasta on tullut siis kaupankäyntiä.

Samassa artikkelissa Karvonen arvelee yliopistojen legitimaation, olemassaolon oikeutuksen, perustuvan tuloksellisuuteen, ei niinkään suuriin kertomuksiin kuten sivistykseen tai valistukseen.
Esa Väliverronen on samaa mieltä.

”Yliopistot brändäävät itseään nykyään pikemmin ranking-listojen kuin sivistys- tai valistusaatteiden kautta.”

Oulun ylioppilaslehti 2016

Keskustelua dominoi talouden logiikka

Nyt Suomessa jylläävä tiedepoliittinen keskustelu kiertyy vahvasti yliopistojen kolmannen tehtävän, yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ympärille.  Se on ollut tutkimuksen ja opetuksen ohella yksi yliopiston tehtävistä vuodesta 2004.

Tuolloin yliopistolakiin yliopistojen tehtäviksi kirjattiin vapaan tutkimuksen, tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen edistyksen, tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antamisen lisäksi velvoite ”kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Yliopistojen tulee edistää ”elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei ole yksiselitteinen käsite. Usein se ymmärretään synonyymina hyödylle, eli millä lailla yliopisto hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaansa. Hyödyn käsite kuitenkin herättää tukun lisäkysymyksiä: kuka hyötyy, minne tulokset suunnataan ja mitä niillä tehdään?

”Tieteen vaikuttavuus voidaan eri tieteenaloilla ja eri näkökulmista katsottuna ymmärtää hyvin monella tavalla, riippuen siitä, mitä asioita pidetään arvokkaana”, Reetta Muhonen huomauttaa.

Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden alojen tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkiva Muhonen painottaa, että alakohtaiset erot siinä, miten tutkimuksen arvo taipuu mittaamisen kielelle, ovat huomattavat.

Esimerkiksi lääketieteellisen tutkimuksen vaikuttavuus on helppo osoittaa: tutkimustieto sairauksista auttaa tiedeyhteisöä kehittelemään tehokkaampia hoitokeinoja, jotka taas näkyvät tiettyjen sairauksien vähenemisenä. Teknis-tieteellisellä alalla tutkimuksen hyöty konkretisoituu esimerkiksi patentteina.

Muhosen mukaan tutkimuksen vaikuttavuutta koskevaa keskustelua dominoi talouden ja markkinoiden logiikka. Tutkimus, jolla on taloudellisia sovellutuksia, katsotaan vaikuttavammaksi kuin ”pelkästään” uutta tietoa tuova.

”Sivistyksen merkitys kulkee näissä keskusteluissa sivujuonteissa, ja se häviää teknologialle, innovaatioille, taloudelle. Monelta tässä keskustelussa voi unohtua esimerkiksi se, että yliopistot muun muassa kouluttavat Suomen uusia päätöksentekijöitä ja virkamiehiä.”

Esa Välivarrosen mukaan vaikuttavuuskeskustelussa korostuu toive siitä, että tutkimuksen tuottaman hyödyn tulisi olla välitöntä.

”Vallalla on ajatus siitä, että tutkijoilta voidaan tilata innovaatioita. Kuvitellaan, että kun annetaan selkeät raamit ja rahoitus pariksi vuodeksi, syntyy uusi innovaatio. Mutta tuloksia ei voida etukäteen ennustaa. Useimmat nykyteknologian uusista innovaatioista ja kehitysaskeleista on syntynyt perustutkimuksen sivutuotteena.”

Mutta miten käy, kun kyseessä onkin taiteellinen ala? Kuinka esimerkiksi tanssiteoksen hyödyllisyyttä mitataan, kävijöiden määrällä vai arvostelujen palstamillimetrien määrällä?

Ei oikein millään lailla, Muhonen toteaa.

”Abstraktimpaa vaikuttavuutta ei ole mielekästä purkaa yksittäisiksi hyödyiksi. Asiaa voi kuitenkin konkretisoida ajatusleikillä: mitä tapahtuisi, jos koko oppilaitos yhtäkkiä suljettaisiin? Minkälaisia vaikutuksia sillä olisi vaikka sen oppilaitoksen kaupungille?”

Yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle on yritetty kehittää jonkinlaisia määrällisiä mittareita, toistaiseksi siinä onnistumatta. Tutkimusten yhteiskunnallista vaikuttavuutta on pohdittu myös Iso-Britanniassa. Maassa toteutettiin viime vuonna laaja REF-arviointi, jossa ensimmäistä kertaa otettiin huomioon myös tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei sielläkään tutkittu määrällisillä mittareilla, vaan yliopistot analysoivat laadullisesti sitä, mikä heidän tutkimuksessaan on ollut vaikuttavaa.

Yliopiston nykyinen rahoitusmalli sisältää tutkimuksen ja opetuksen tulosmittareiden ohella joitakin vaikuttavuusmittareita, kuten aikuiskoulutuksen suoritukset, valmistuneiden työllistyminen ja yleistajuiset julkaisut. Niiden painoarvo rahoituksen saamisessa on kuitenkin ollut vielä pieni.

Viime vuonna julkaistussa Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamassa Vastuullinen ja vaikuttava: tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen -selvityksessä emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto ehdotti, että yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittaristoa täydennettäisiin. Niiniluodon mukaan vaikuttavuuteen tulisi laskea mukaan esimerkiksi taiteellisen toiminnan tuotokset, lisenssit, patentit, start up ja spin off -yritykset, tiedeyhteisön luottamustehtävät, ulkopuoliset asiantuntijatehtävät ja sidosryhmille järjestetyt tapahtumat.

Aiheen tutkimus jatkuu tänä keväänä UNIFIn ja Arenen yhteishankkeessa. Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja vaikuttavuus -jatkotoimet -hankkeessa mukana olevan Reetta Muhosen mielestä oman tutkimuksen vaikuttavuuden pohtiminen on jokaiselle tutkijalle hyödyllistä. Vaikuttavuuteen voi itse vaikuttaa. Lisäksi toimiminen tutkimusaiheensa asiantuntijana mediassa voi aiheen näkyvyyden kasvattamisen lisäksi parantaa omaa tietämystä.

”Kun tutkija on vuorovaikutuksessa muun kuin oman yhteisönsä kanssa, hän joutuu menemään syvemmälle aiheeseensa. Se voi viedä taas tutkimuksessa hieman eteenpäin.”

”Näkisin sen ihanteellisena, että tutkijat kokisivat oman vaikuttavuutensa pohtimisen luonnollisena osana omaa työtä. Toivoisin toki, että vaikutustyö huomattaisiin myös työn kannustimissa: tutkijan meritoitumisessa korostuu tieteellinen julkaiseminen, ja vähemmän painaa se, mitä työtä on tehty vaikka aiheen popularisoimiseksi.”

Laadun perusteella määrärahaa

Vuosituhannen vaihteen jälkeen vähintään puolet Suomen yliopistojen tutkimusmenoista on tullut yliopistojen ulkopuolisista rahoituslähteistä. Puolet ulkopuolisesta rahoituksesta on tullut Suomen Akatemialta ja Tekesistä. Siksi yliopistoissa tehdyn tutkimuksen merkittävin rahoittaja on edelleen ollut Suomen valtio.

Maksumies onkin kiinnostunut investointinsa käytöstä.

Huhtikuisessa puheessaan Juha Sipilä kertoi Työ- ja elinkeinoministeriön teettävän OECD:llä riippumattoman kansainvälisen arvion Suomen innovaatiojärjestelmästä. Arvion tavoitteena on Sipilän mukaan ”löytää tekijät, jotka vaikeuttavat tutkimustulosten välittymistä hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoon”.

Arvioinnin tulokset saadaan käyttöön keväällä 2017, jonka jälkeen niitä voidaan hyödyntää tutki-musrahoituksen valmistelussa.

”Analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätöntä. Julkisesta investoinnista on saatava enemmän irti”, Sipilä totesi.

Jo nyt yliopistojen tutkimusta ja opetusta mitataan, tutkitaan, analysoidaan, dokumentoidaan, raportoidaan ja kuvataan ahkerasti. Rahoituksen saamiseksi on jatkuvasti osoitettava tutkimuksen laadukkuus – eihän kukaan halua maksaa turhasta.

Reetta Muhonen puhuukin vaikuttavuusyhteiskunnasta, trendistä, joka on vallalla ympäri maailmaa.

”Suomalaisten yliopistojen autonomia on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt, mutta samalla arviointi on jatkuvasti kasvanut. Kaikkea toimintaa täytyy jatkuvasti arvioida ja mitata. Tutkimusta ja opetusta on helpompaa arvioida, mutta vaikuttavuuden kohdalla se on vaikeampaa.”

Opetus- ja kulttuuriministeriö on 1990-luvun lopulta lähtien jakanut yliopistoille perusrahoitusta tulosneuvotteluissa asetettujen tavoitteiden ja määrällisten indikaattoreiden mittaaman tuloksellisuuden perusteella. Ensimmäisessä vaiheessa rahoitusta myönnettiin yliopistoissa suoritettujen maisteri- ja tohtorintutkintojen perusteella. Mitä ahkerammin yliopisto koulutti tohtoreita, sitä enemmän arkkuun ropisi rahoitusta. Tätä mallia kritisoitiin siitä, etteivät tutkintomäärien tuijottaminen huomioinut ollenkaan opetuksen ja tutkimuksen laatua.

Laadukkaan ja vaikuttavan tieteen selvittämiseksi Suomeen luotiin vuonna 2010 Julkaisufoorumi (JUFO), jossa määritellään julkaisutoiminnan tasoluokitukset. Kolmiportainen tasoluokitus jaottelee kotimaiset ja ulkomaiset tieteelliset lehdet, konferenssi- ja kirjasarjat sekä kirjakustantajat asteikolle, jossa luokka 1 on perustaso, 2 johtava taso ja luokka 3 korkein mahdollinen taso.

Mitä vaikuttavampi ja arvostetumpi julkaisu tiedeyhteisössä on, sitä korkeammalla numerolla se on siunattu. Esimerkiksi suomalaisista julkaisuista lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim on tasoa 1, kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti Avain on tasoa 2 ja Suomen Uskontotieteellisen Seuran aikakausijulkaisu Temenos tasoa 3.

JUFO:n luokitusta on käytetty yliopistojen tuottamien tieteellisten julkaisujen laatuindikaattorina opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa yliopistojen rahoitusmallissa viime vuodesta alkaen.

Julkaisuosiossa painotetaan korkean vaikuttavuuden foorumeita, eli tason 2 ja 3 julkaisuja. Julkaisujen perusteella jaetaan 13 prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta.

Vaikka Julkaisufoorumin katsotaan olevan varsin oikeudenmukainen tapa julkaisujen arvottamiselle, sekään ei ole virheetön järjestelmä. Sen kriteereiden on arvosteltu suosivan ns. kovien tieteiden käytäntöjä. Esimerkiksi luonnontieteissä yleisenä käytäntönä tutkimusryhmässä kirjoitetut artikkelit julkaistaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakausilehdissä. Sen sijaan yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla yleisempää on julkaista suomen kielellä, yleensä lehtien lisäksi tieteellisessä monografiassa tai kokoomateoksissa, ja artikkelit kirjoitetaan yleensä yksin tai kahdestaan toisen tutkijan kanssa. Julkaisufoorumin luokituksissa kansainväliset julkaisukanavat ovat luokituksiltaan yleensä kovatasoisempia kuin kotimaiset.

Julkaisufoorumin luokituksille on vaikeaa löytää vaihtoehtoa. Tutkimuksen laatua on ehdoteltu tarkasteltavan yliopistojen tuottaman julkaisujen määrällä. Tässä mallissa vaarana on se, että tutkimuksen ja opetuksen laatu kärsii, kun tutkijat keskittyvät tuottamaan massoittain bulkkilaatuista tutkimusta. Toisena vaihtoehtona olisi tarkastella viittausindikaattoreita, jotka kertovat, kuinka monta kertaa kuhunkin tieteelliseen artikkeliin on viitattu. Näiden lukujen ongelmana on se, että ne perustuvat viittaustietokantoihin (Scopus, Web of Science), jotka eivät ole kattavia erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden kohdalla. Ne eivät myöskään sisällä tieteellisiä kirjoja, toimitettujen kokoomateosten artikkeleja eikä juuri vertaisarvioituja konferenssijulkaisuja, jotka ovat erityisesti tekniikan alalla tyypillinen julkaisukanava.

Oulun ylioppilaslehti 2016

Strategisen rahoituksen rooli kasvaa

Yliopistojen tiedon tuotantoon vaikutetaan tutkimusrahoituksen poliittisella ohjauksella.  Konkreettinen esimerkki tästä on strategisen rahoituksen roolin kasvu.

Vuonna 2017 uudistuvassa yliopistojen rahoitusmallissa harkinnan mukaan jaettavaa strategista rahoitusosuutta ollaan nostamassa kahdella prosenttiyksiköllä. Uudessa rahoitusmallissa koulutuksen perusteella myönnetään rahoituksesta 39 prosenttia, tutkimuksen perusteella 33 prosenttia sekä muiden koulutus- ja tiedepolitiikan tavoitteiden perusteella 28 prosenttia. Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton mukaan strategisen rahoituksen osuuden kasvattaminen vähentää yliopistojen autonomiaa.

Samoilla linjoilla on Suomen yliopistot UNIFI ry:n puheenjohtaja, Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki. Hänen mukaansa strategisen rahoituksen lisääminen huonontaa rahoituksen läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta.

”Edellä olevat seikat ovat tärkeitä yliopistojen keskinäisen terveen kilpailun ja johtamisen näkökulmasta. Kun rahoitus saadaan toimenpiteitä vastaan, on autonomiaa vähennetty. Ohjaus siirtyy yliopistoista ministeriöön. Jää nähtäväksi kuinka perustutkimus pärjää tässä muutoksessa.”

Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesin myöntämiin tukiin kohdistettu massiivinen leikkaus on kummallisessa ristiriidassa innovaatiota ja kaupallista hyödyntämistä korostavien tavoitteiden kanssa.

Tekesin rahoittama tutkimus on perinteisesti keskittynyt aloille, joiden tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää kaupallisesti.

Jos hallitus haluaa tutkimukselta kaupallistettavia innovaatioita ja suoraa hyötyä, miksi tätä pyrkimystä huononnetaan vähentämällä tätä tavoitetta ajavaa rahoitusta?

Jouko Niinimäki arvelee ratkaisun taustalla olevan ajatus siitä, että jatkossa yliopistojen perusrahoituksella tehtäisiin soveltavampaa tutkimusta, jota ennen rahoitettiin muilla instrumenteilla.

”Tämä ei valitettavasti ole mahdollista, koska yliopiston budjetti ei ole sallinut tähänkään asti merkittävää tutkimuksen rahoittamista. Suurin osa tutkimuksesta, niin perus- kuin soveltavampikin, on tehty täydentävällä rahoituksella. Rahoituksen leikkaaminen Tekesistä iskisi juuri niihin innovaatioita tuottaviin aloihin, jotka ovat rahoitusta nauttineet.”

Tiedon markkinat

Yliopistoista itsestään on tulossa enemmän yritysten kaltaisia. Miten yliopistot tästä diilistä hyötyvät ja mitä ne siinä menettävät?

Tutkija Henry Etzkowitz on puhunut triple helix -mallista. Tässä kolmoiskierteen mallissa valtio, yritykset ja yliopisto muodostavat kolminaisuuden, jossa eri alojen rajat hämärtyvät. Instituutiot ovat ottaneet omalle kontolleen ennen muille kuuluvia tehtäviä.

Aiemmin vain tutkimuksen leiviskää hoitaneet yliopistot tekevät yhtä aktiivisemmin tiedon kaupallistamista esimerkiksi tutkimustulosten patentoimisella. Tuotantotyötä tehneet yritykset taas houkuttelevat tohtorikoulutettua henkilöstöä omaan yrityksessä tehtävään tutkimus- ja tuotekehitystyöhön.

Tämän seurauksena alojen leikkauspinnoille on syntynyt sekamuotoisia organisaatioita, kuten teollisuuden ja yliopistojen yhteiset tutkimuskeskukset, yliopistojen, yritysten ja valtiollisten tutkimuslaitosten yhteistyöverkot ja niin sanotut yritysyliopistot.

Yhteistyön syvenemistä koskevana ongelmana on tiedon omistamisen luonne. Tieteen ominaisuutena ja sen kehittymisen edellytyksenä on tulosten vapaa hyödyntäminen: tutkimustulokset vapautetaan tiedeyhteisön käyttöön. Yritysten logiikka on toinen, ne haluavat pitää innovaatiot omana tietonaan, yrityssalaisuuksien piirissä.

Esa Väliverrosen mukaan tästä kehityksestä näkyy ”jonkin verran merkkejä”.  Hänestä tiede lakkaa olematta tiedettä silloin, kun se salataan.

”Yliopiston tehtävänä on tuottaa julkista hyvää, Yleisradion tapaan yhteistä julkista palvelua. Se on sen perustehtävä, ja sen tekemä tutkimus kaikille avointa ja julkista. Jos tutkimuksen tulokset salataan, se ei ole enää tiedettä. Jos yliopistot pystyvät säilyttämään oman ominaisluonteensa, on yhteistyö yritysten kanssa toki hyvä asia.”

Jouko Niinimäki ei ole yhtä pessimistinen. Hänen mukaansa yliopistojen ja yritysten yhteistyöllä on Suomessa pitkä perinne: maa tunnetaan siitä, että yliopistojen ja elinkeinoelämän vuorovaikutus on tiivistä ja toimii hyvin.

”Olemme oppineet toimimaan niin, että yhteistyö tuottaa yliopistojen puolella julkisia tieteellisiä tuloksia, joita yritykset sitten käyttävät toimintansa perustana. En usko, että pelko siitä, että tutkimustulokset jäisivät yrityssalaisuuksiksi, on tulevaisuudessakaan uhka.”

”Siinä kai ei ole mitään pahaa, jos yhteiskunnan ja yliopistojen vuoropuhelu tuottaa mielenkiintoisia tutkimusaiheita. Viimekädessä tutkijat kuitenkin valitsevat tutkimansa aiheet.”

Kriittisimpien äänien pelkona on ollut se, että liian perusteellinen yhteistyö jonkin tahon kanssa saa aikaan tieteen riippumattomuuden menetyksen. Mikä estää yliopiston muuttumisen tilaustöitä tehtailevaksi yritykseksi? Katoaako tieteen kriittisyys ja autonomisuus?

Esa Väliverrosen mukaan yliopistot ovat omaksuneet jo yritysmäisiä piirteitä.

”Professoreista on tullut yritysjohtajan kaltaisia. He pyörittävät tutkimusryhmiä kuin yritystä, tehtävään tehtailla huippujulkaisuja. Myös rahanhankinnasta on tullut keskeinen osa professorin työtä.”

Väliverronen näkee muutoksen myös avoimuudessa. Esimerkiksi vilppiepäilyjen yhteydessä yliopiston asenne on ollut salaileva ja sulkeutuva. Tiedottamisessakin on otettu mallia yrityksistä: yliopistojen viestintään palkataan yhä enemmän pr-puolen tuntevia asiantuntijoita kuin tiedottajia.

Empiirinen tutkimus on hälventänyt pahimpia pelkoja yliopistojen kaupallistumisesta. Esimerkiksi vuonna 2011 valmistuneessa Oili-Helena Ylijoen, Anu Lyytisen ja Liisa Marttilan tutkimuksessa perinteisen akateemisen tutkimuksen asemaa pidetään edelleen vahvana.

Samoilla linjoilla on Jouko Niinimäki. Tiivistyvä vuorovaikutus tai yhteistyö ei hänestä sinänsä ole vaarallista – päinvastoin, kaikki vuorovaikutus lisää ymmärrystä.

”Jos päätösvalta siirtyisi pois yliopistolta, niin itsenäisyyden menettämisen vaara on ilmeinen. Strategisessa rahassa on vähän tällaista henkeä. Samoin rahapulaan jätetty yliopisto on vaarassa menettää autonomiansa. Riski voi realisoitua ”parempi tossun alla kuin taivasalla”- hengessä.”

Jutun lähteenä on käytetty Reetta Muhosen ja Hanna-Mari Puuskan toimittamaa teosta Tutkimuksen kansallinen tehtävä (2014) ja Reijo Miettisen, Juha Tuunaisen, Tarja Knuuttilan ja Erika Mattilan toimittamaa teosta Tieteestä tuotteeksi?

Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa (2006). Suomen yliopistot UNIFI ry:n ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta selvittävän hankkeen tulokset julkistetaan 24.5.

Julkaistu 11.5.2016 numerossa 3/2016

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Henkensä pitimiksi tuottaa säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoituksia, kuvia ja kuvituksia maailmasta ja sen menosta. Instagram: @anniskelualue. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Biocenter Oulun johtaja, molekyylibiologian professori Johanna Myllyharju Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtajaksi

Anni Hyypiö

Tiede

21.6.2018

Viikon 23 Tiedekysymys: Missä ovat länsi ja itä?

Heidi Niemi

Tiede

6.6.2018