Pääsiäissaari on lähes puuton saari.
Alun perin puita riitti suuriksi metsiksi asti, mutta sitten saarelle tuli ihmisiä – ja tarinan loppu on ennalta-arvattava itsestäänselvyys.
Daniel Rydén pitää kirjassaan Maailmassa on virhe Pääsiäissaaren metsien katoamista tyyppiesimerkkinä siitä, miten luonto tuhoutuu ihmisen toimesta: pikku hiljaa ja sen ajatuksen varjolla, että kyllähän näitä puita riittää. Kunnes viimeinen on kaadettu.
Pääsiäissaaren metsien tuho on palannut toistuvasti mieleeni, kun olen katsellut päättäjien suunnitelmia suomalaisen luonnon varalle. Hyvän esimerkin tarjoaa Liminganlahdelle suunniteltu massiivinen luontomatkailuprojekti, jossa alueen yhteyteen on suunniteltu jopa lasten seikkailupuistoa ja sataa (!) kosteikkoon rakennettavaa merimökkiä.
Liminganlahti on yksi Suomen ja koko Euroopan arvokkaimmista lintuvesistä. Se tarjoaa elinmahdollisuudet häkellyttävän rikkaalle lajimäärälle. Trendipöhinän keskellä on unohtunut se, että Liminganlahti on niin arvokas siksi, että se on käytännössä kokonaan luonnontilassa. Jokainen kosteikkoon rakennettava rahantekoväline vähentää eliöiden menestymismahdollisuuksia.
Liminganlahden suunnitelmassa tiivistyy se, mikä sinänsä kannatettavassa luontomatkailun buumissa on ongelmallista: siinä on ensisijaisesti kyse siitä, miten luonnolla voidaan tehdä rahaa. Liminganlahdella pesivät superharvinaiset mustapyrstökuirit eivät merimökkejä tarvitse, Limingan talouselämä tarvitsee.
Sama pätee Sipilän hallituksen suunnittelemaan Jäämeren rataan: sitäkin perustellaan osin sillä, että se toisi entistä enemmän matkailijoita vaikeasti saavutettaville seuduille. Mutta juuri vaikea saavutettavuus on pitänyt Lapin erämaat koskemattomina – kun rata on valmis, alueen luonnonvaroja voidaan alkaa kaivaa ylös.
Ihminen on keksinyt kokonaisen liudan termejä ja sanontoja, joilla elinympäristöjen tuhoaminen saadaan kuulostamaan siedettävämmältä. ”Hoidettu metsä kasvaa parhaiten”, kuuluu viisaus, vaikka tosiasiassa metsät menestyivät ja kasvoivat miljoonia ja miljoonia vuosia ilman homo sapiensin apua.
”Kyllähän sitä risukkoa pitäisi johonkin suuntaan kehittää”, on sanottu Oulun Hietasaaresta. Ei tarvitse, sillä luonnolle alue on aivan erinomaisen hyvä suojaisuutensa ja biodiversiteettinsä takia. ”Kehitys” ja ”hoitaminen” kuulostavat positiivisilta, mutta luonnolle ne tarkoittavat lajiston köyhtymistä ja kuolemaa.
”Mutta kyllähän meillä metsää riittää”, kuuluu aina se viimeinen argumentti. Niin riitti Pääsiäissaarellakin. Kunnes se oli kadonnut kokonaan.
Niin tulee tapahtumaan myös kaikille niille suomalaisen luonnon elinympäristöille, joista emme pidä huolta.
