Sankarihaudoista polttopulloihin – itsenäisen Suomen sotahistorian valitut palat jättävät paljon kertomatta

Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Kolumni  | 

Teksti Eleonoora Riihinen

Mies teki kaikkensa ollakseen osa yhteiskuntaa. Hän raatoi ympäripyöreitä päiviä, mutta työnantaja piti hänet niukassa leivässä ja epävarmuudessa. Suurinta tuskaa miehelle aiheutti epätietoisuus siitä, pystyisikö hän elättämään perheensä vielä seuraavanakin päivänä. Tulevaisuudesta uupui pohja, jolle rakentaa. Elämän tarkoitus upposi samaan hämärään. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia puuttua oman elämänsä kulkuun. Viha kasvoi yhdessä epätoivon kanssa, ja samalla yhteiskunnan poliittinen tilanne kärjistyi. Kapinahenki veti taistelijoita puoleensa. Mies päätti liittyä joukkoihin.

Mies on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian Akseli Koskela, tunnetun suonraivaajan perillinen ja pentinkulmalainen torppari. Sisällissodan kynnyksellä hän sanoo vaimolleen Elinalle: ”Ne puhuu omista asioistansa aina niin kun ne olisivat Suomen asioita. [– –] Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Akselin sanat kuvaavat sitä katkeruutta, jota osattomuus ja näköalattomuus aiheutti kymmenissä tuhansissa suomalaisissa 1900-luvun alussa. Siihen, minkälaiseen verenvuodatukseen tuo kollektiivinen toivottomuuden tunne lopulta johti, on Suomen itsenäisyyden ajan kipeimpiä haavoja.

Juhlarahasotku osoitti, että aihe on edelleen arka – eikä ihme. Lähes 37 000 suomalaista kaatanut sota tapahtui hätkähdyttävän vähän aikaa sitten. Oma isoäitini kertoi, kuinka pelkäsi neljävuotiaana läheisen kukkulan suunnalta ajoittain kuuluvaa pauketta. Myöhemmin hän sai tietää lapsuudenkotinsa sijainneen kivenheiton päässä paikasta, jossa teloitettiin punaisia.

On mielenkiintoista nähdä, miten kuluvana juhlavuonna ja sitä seuraavana vuonna uskalletaan katsoa kohti itsenäisen Suomen sysimustaa alkutaipaletta, vuotta 1918. Sisällissodan syiden ja seurausten syvällinen kansallinen ruodinta on silmiinpistävän vähäistä.

Sotapuheesta ei sinänsä ole puutetta. Suomen syntytarina tuntuu olevan yhtä kuin yksi suuri (tarkkaan valikoitu ja rajattu) sotatarina. Talvi- ja jatkosodan murheet ovat meillä verissä ja perimässä ja vielä häviävän pienen hetken verran omakohtaisissa muistoissa.

Sisällissota ei  kuitenkaan sovi kansallisidentiteetin kulmakiveksi. Populaarin sotahistorian narratiiviin vankileireille kuoliaaksi nälkiintyneet ja riveihin teloitetut suomalaiset eivät yksinkertaisesti sovi.

Kaikki sodat ovat aina hävittyjä sotia, ja ainoa asia, minkä niistä voi voittaa, on opetus: ei koskaan enää. Siksi häpeällisimmistä teoista ja perimmäisistä yhteiskunnallisista torjuntavoitoista puhutaan liian vähän suhteessa nationalistishenkisen memoribilian ja sotakiiman määrään kirjoissa, elokuvissa ja etenkin lööpeissä, jotka yhä lypsävät vanhaa Venäjän pelkoa ja rummuttavat myyttiä yhdestä kansasta, joka taisteli.

Talvisodan henki ei yksin tuonut suomalaisia yhteen. Sovun mahdollistivat yhtäläiset kansalaisoikeudet. Tutkijoiden mukaan torpparilaki ja se, että punaiset päästettiin nopeasti sodan jälkeen vaikuttamaan esimerkiksi paikallispolitiikassa, estivät osaltaan uusien vallankumousten syntymisen. Toisenlaisiakin agendoja oli, kuten tiedetään. On yhtä lailla tärkeää pohtia, mitä olisi voinut käydä, jos fasistiset tahot olisivat saaneet tahtonsa läpi nuoressa Suomessa.

Tunne siitä, että on aktiivinen osa yhteiskuntaa, on tehokkain vakauttaja maailmassa. Ulkopuolisuuden tunne puolestaan on merkittävä syy esimerkiksi sille, miksi Suomessa syntyneet ja kasvaneet nuoret lähtevät sotimaan Isisin joukkoihin.

Todellista talvisodan henkeä olisikin puuttua toisen sukupolven maahanmuuttajien huonoon koulumenestykseen, vähäosaisuuden kierteeseen sekä rakenteelliseen rasismiin.

Todellista isänmaallisuutta olisi myös tyhjien juhlapuheiden sijaan pysäyttää tuloerojen kasvu ja hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen.

Minua huolestuttaa se, kuinka luontevasti epätoivoisen Koskelan isännän saappaisiin solahtaisi tänä päivänä joku 80 000 suomalaisesta työttömästä työikäisestä miehestä, joku vanhempiensa nurkkiin pelaamaan ja vihatrollaamaan unohtuneista nuorista, joku joka on valmis kanavoimaan katkeruutensa pyhään sotaan, joku joka on valmis ajamaan ihmisjoukkoon autolla, joku joka on valmis heittämään polttopullon taloon, jossa nukkuu sotaa paenneita lapsia.

Sisällissodan traumoja voi lievittää puhumalla, mutta ennen muuta siten, että pyrimme kaikin tavoin välttämään vanhat virheemme. Näköalattomuus lietsoo lohduttomuutta, ennakkoluuloja ja radikalisoitumista. Se jakaa kansan meihin ja muihin.

Julkaistu 28.4.2017

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue seuraavaksi

Kun aloin pelätä kevään saapumista

Henna Määttä

Kolumni

20.6.2018

Ihmiset tekevät tuloksen – Hyvinvointi syntyy hyvästä arjesta

Aino-Kaisa Manninen

Kolumni

20.6.2018