Viime aikoina on uutisoitu paljon syntyvyyden laskusta. On ehdotettu synnytystalkoita, ja naisia on kritisoitu jopa turhasta nirsoilusta kumppanin valinnassa.
Kolmikymppisenä akateemisena ja lapsettomana naisena huomaan jääväni usein miettimään sitä, tulisiko minun tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole hankkinut lapsia.
Olenko epäonnistunut naisena kun en ole osallistunut näihin isänmaallisiin talkoisiin? Onko lisääntyminen enää – tai onko se koskaan ollutkaan – ihmisten yksityisasia?
Toisaalta olemme saaneet myös iloisia syntyvyyteen liittyviä uutisia, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio kertoivat vauvauutisistaan.
Samalla kun otsikot täyttyivät onnentoivotuksista, käynnistyi myös irvailu Niinistön iästä, ja ylipäätään parin soveltuvuudesta vanhemmiksi. Lisäksi vitsailtiin siitä, kuinka Niinistön ja Haukion vauvanodotus on ihana presidentillinen esimerkki synnytystalkoista.
Vaikka onkin sinänsä luonnollista pohtia sitä, miten erilaiset parit hoitavat lasten kasvattamisen, tässä kysymys: miksi ihmeessä se oikeastaan kuuluisi kenellekään ulkopuoliselle?
Voin myös itse myöntää miettineeni Niinistön ikää ääneen.Vaikka asiassa on riski, ettei lapsi ehdi nauttia montaa vuotta isänsä kanssa, elämä on aina muutenkin arvaamatonta.
Olin itse perheeni iltatähti, isäni oli minut saadessaan 39-vuotias. Yllättävän sairauskohtauksen vuoksi sain nauttia hänen seurastaan ainoastaan 13-vuotiaaksi saakka. Isäni oli siis kuollessaan vain 52-vuotias.
Elämässä voi siis aina tapahtua kamalia ja yllätyksellisiä menetyksiä ja onnettomuuksia, vaikka kuinka yrittäisimme niiltä lapsiamme suojella.
Haluan myös kehua Niinistön ja Haukion rohkeutta tuoda esille odotukseen liittyvä kivuliaisuus: lasta oli selkeästi odotettu ja toivottu pitkään. Se, kuinka kauan ja mitä menetyksiä tähän mahdollisesti kuului, on mielestäni jälleen spekulaatiota, ja ainoastaan presidenttiparin oma ja yksityinen asia.
Olen itse kolmikymppinen, hyvin uraorientoitunut nainen. Olen ollut pitkään parisuhteessa, ja tänä kesänä menimme rakkaan mieheni kanssa naimisiin.
Vuosien ajan olen saanut kuulla mitä erilaisimpia vihjauksia siitä, kuinka nyt olisi hyvä aika laittaa “pulla uuniin”, kuinka “kello alkaa tikittää” ja kuinka “äitiys muuttaa maailmani ja maailmankatsomukseni”. Usein nämä kyselyt, utelut ja vihjailut tulevat suhteellisen vierailta ihmisiltä, joille en koe olevani millään tavalla tili- tai selitysvelvollinen.
Joskus turhautuminen uteluihin ja oman henkilökohtaisen tilanteen ja suunnitelmien selittämiseen on saanut minut vastaamaan ironisesti: “Pulla ei ole uunissa, mutta leivonta sen sijaan on oikein mukavaa.” Vastaus on yleensä saanut vastareaktiokseen yllättyneen kulmien kohotuksen ja naurahduksen.
Mutta millaista vastausta vastapuoli oikein tällaiseen kysymykseen toisaalta odottaa? Kysymys lisääntymisestä liittyy tässä tapauksessa parin yksityiseen seksielämään.
Kommentoinnin lisäksi minua harmittaa kasvatusalan ihmisenä vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, suuri glorifiointi. Äidit ovat tärkeitä, enkä millään tavalla halua vähätellä heidän merkitystään, mutta välillä kommentit äitiyden aikaansaamasta valaistumisesta saavat myyttisiä ja yltiömäisen yleviäkin sävyjä.
Hälyttävää on ollut myös se, kuinka jopa kasvatustieteiden opinnoissa olen kohdannut (kylläkin oman yliopistomme ulkopuolisia) luennoitsijoita, joiden mielestä vanhemmuus tekee ammattikasvattajasta paremman. Tämä jos mikä on loukkaavaa. Pahoittelut karkeasta kielestä, mutta mielestäni lapsen pullauttaminen ulos jalkojen välistä ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa – tai etenkään hyvää ammattikasvattajaa.
Ihmisten yksityisten asioiden kommentointi sekä elämäntilanteiden arvostelu ja arvottaminen on jollakin tapaa sisäsyntyistä. Välillä olisi kuitenkin hyvä pysähtyä edes hetkeksi miettimään sitä, miltä kommentointi voi kohteesta tuntua.
Mistä voimme tietää, onko kyseessä oleva pari toivonut ja yrittänyt saada lasta jo vuosia? Mistä tiedämme, onko lapsettomuus heidän oma tietoinen valintansa? Mistä tiedämme, onko heillä jo adoptiopaperit vetämässä?
Ihmiset, parit ja perheet ovat monimuotoisia. Niihin kuuluu erilaisia tarinoita, omia kipuiluitaan sekä surun ja onnen hetkiä. Jokainen perhe ja jokainen tarina on omalla tavallaan ainutlaatuinen, eikä näillä perheillä tai kenelläkään tulisi olla tästä aiheesta tili- ja selitysvelvollisuutta ulkopuolisille tahoille.
Sen sijaan, että vauvauutisista tai niiden olemattomuudesta udellaan, juoruillaan ja tungetellaan, olisi suotavampaa odottaa, onnitella ja tukea – antaa ihmisille itselleen aikaa kertoa omista uutisistaan, tarjota heille apua kun sille on tarvetta.
Vaikka rakastankin lapsia, en edelleenkään koe tarpeelliseksi rynnätä osallistumaan synnytystalkoisiin. Jatkossakin vastaukseni lisääntymisaiheisisiin kysymyksiin tulevat olemaan kulmikkaita.
Jos joskus saamme lapsen, hän tulee olemaan varmasti rakastettu ja elämämme keskipiste. Tiedän myöskin, että miehestäni tulee sata kertaa parempi koti-isä kuin minusta koskaan tulisi kotiäitinä. Toivon mukaan tämän ajan koittaessa myös yhteiskunnan rakenteet tukevat yksilökohtaisia ratkaisuja huomattavasti nykyistä paremmin.
Nyt tilanne kuitenkin on se, että minulla ei ole lapsia. Voi olla, että jonain päivänä tilanne voi olla toinen, mutta se taas ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja miehelleni.
