Päättymätön(kö) tarina

Vuodet kypsyttävät väitöskirjan tekijää ja kerryttävät varmuutta.

Kolumni  | 

Teksti Marjut Puhakka

Kehtaanko edes sanoa? Olen ikuinen opiskelija, humanisti, joka ei oikein mitenkään saa pistettä paperinsa perään. Maisterin paperit sain aikaiseksi yliopiston määrittämässä tavoiteajassa ja vähän allekin, mutta väitöskirja on venynyt yli kymmenen vuotta, kun ihanne olisi saada hattu ja miekka alle viiden vuoden.

Nykyään aloitan konferenssipaperini AA:sta tutulla lausahduksella: Hyvää päivää, nimeni on Marjut Puhakka ja aloitin väitöskirjani vuonna 2005. Olen tiedeaddikti. En osaa lopettaa päättelyä ja analysointia. Kun muut tuottavat kansalaiset menevät iltaisin työpäivän jälkeen nukkumaan, minä pyörin sängyssäni unettomana miettien filosofiaa, kirjallisuutta ja ihmisyyttä. Työpöydälläni pölyttyy kirjakasa, joista vanhimmat lainat on uusittu lähes yliopiston kirjaston maksimäärä 99 kertaa. Aion ihan oikeasti joku päivä lukea joka ikisen niistä, sillä olen päättänyt, et-ten palauta niitä ennen kuin olen niitä väitöskirjassani hyödyntänyt.

Sekä minua että yliopistoa varmaan kiinnostaa, miksi nimeni roikkuu vuodesta toiseen jatkokoulutettavien listalla. Ensimmäinen hypoteesini on, että valitsin väärän alan ja tutkimuskohteen. Minulla oli myös mahdollisuus lähteä opiskelemaan rakennusinsinööriksi tai jollekin muulle käytännön alalle, mutta valitsin humanismin, koska kirjallisuus ja kulttuuri ovat aina kiehtoneet minua.

Tutkin väitöskirjassani zombikirjallisuutta ja -elokuvia. Kuka sitä rahoittaisi? Ilman rahoitusta minun on elätettävä itse itseni. Se tarkoittaa rahan eteen työskentelemistä ja sitä, että kahdeksan tunnin työpäivän, kotitöiden, perheen, harrastusten ja muiden elämää täyttävien asioiden jälkeen minulle ei juuri jää aikaa.

Minua ahdisti ainakin alkutaipaleellani myös tiedon puute. Nykyään on UniOgs, mikä on toisaalta ihan hyvä asia jatko-opiskelijan kannalta (ohjauksen ja tiedottamisen vuoksi) ja toisaalta huono asia (lisää byrokratiaa). Jos olisin jo opintojen alkuvaiheilla saanut enemmän opastusta verkostoitumisessa, rahoituksen hankkimisessa ja muissa käytännön asioissa kuin kuten tiedonhaussa, olisin ehkä (jossittelua) saanut vauhdikkaamman alun.

Toisille väitöskirja on jos ei nyt 100 metrin pyrähdys niin ainakin korkeintaan lyhyt punnerrus maisterintutkinnon ja työelämän välimaastossa. Toisille, kuten minulle, siitä tulee maratoni, jolla testataan motivaatiota ja kestävyyttä. En ole vielä valmis luovuttamaan. Minut pitää liikkeessä tutkimusaiheeni, josta löydän vuosienkin jälkeen uutta ja kiinnostavaa. Humanistisella alalla pitkäksi venynyt opiskeluaika ei ole aina pahasta. Vuosien aikana olen ehtinyt kypsyä, olen ehtinyt pohtia huolella sitä mitä teen ja olen saanut varmuutta. Minulle antoisaa on ollut myös verkostoituminen.

Pisimmillään väitöskirjani on vienyt minua Orlandossa järjestettyyn konferenssiin (matkan rahoitin lainalla suurimmaksi osaksi itse). Olen saanut puhua aiheestani ympäri maailmaa tulevien tutkijoiden kanssa ja yllättynyt siitä, että yksi kaukana pohjoisessa asuva Puhakka ei ole ainoa zombi-ilmiöstä kiinnostunut.

Ehkä minun ei tarvitse niin kovin sittenkään hävetä pitkäksi venähtänyttä väitöskirjamatkaani. Olen matkan varrella ehtinyt katsella maisemia. Olen ehtinyt kypsytellä (ja välillä itsekin kypsyä) väitöskirjani aihetta. The Kirja valmistuu kun se on valmis. Siihen asti nautin matkasta.

Julkaistu 1.9.2016 numerossa 4/2016

Marjut Puhakka

Jatko-opiskelija ja hard core humanisti, joka on varustettu nörtin aivoilla ja uskoo zombiapokalypsiin korkeintaan vertauskuvallisella tasolla, mutta omistaa kaiken varalta kirjan ”How to survive a zombie apocalypse”.

Lue seuraavaksi

Kun aloin pelätä kevään saapumista

Henna Määttä

Kolumni

20.6.2018

Ihmiset tekevät tuloksen – Hyvinvointi syntyy hyvästä arjesta

Aino-Kaisa Manninen

Kolumni

20.6.2018