Opiskelijan identiteetistä luopumista voi verrata surutyöhön

Kun opiskelijakortti ei enää takaa halpaa lounasta, alkaa tuntematon elämänvaihe. Herkimpiä se voi järkyttää, kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kolumni  | 

Teksti Sanna Häyrynen

Elämän parhaita vuosia.

Niin kuulee usein kuvailtavan opiskeluaikaa, joka sattuu nuoren aikuisuuden alkuvaiheeseen.

Klassinen yliopisto-opiskelijan päivä täyttyy kuppiloissa istumisesta, haalareissa remuamisesta, uuden oppimisesta, akateemisen vapauden huumasta.

Jo ennen opiskelujen aloittamista ehdin muodostaa myyttisiä mielikuvia siitä, mitä elämäni yliopisto-opiskelijana tulisi olemaan.

Ja kyllä, opiskelijana oli hienoa. Nautin, kun sain olla osa nuorten ja pätevöityvien joukkoa. Mikäs olisi sen parempaa kuin sivistyä luennoilla, syödä halpoja lounaita, elää vapauden ja vastuun ihanassa välitilassa.

Jos potkujen saaminen tai eläkkeelle jääminen voivat laukaista surutyön kaltaisen prosessin, miksei opiskelun loppuminenkin.

Kyse on suuresta elämänmuutoksesta.

Opiskelijan identiteetistä tuli niin vahva osa minua, että siitä luopuminen on ollut eräänlaista surutyötä.

 

Kun reilu vuosi sitten sain maisterinpaperit käsiini, en tiennyt, mitä tehdä.

Yli seitsemän vuoden opiskelun jälkeen luulin olleeni valmis siirtymään eteenpäin, mutta tyhjyyden tunne yllätti. Olin šokkivaiheessa.

Sen sijaan, että olisin hakenut töitä, ilmoittauduin filosofian johdantokurssin tenttiin. Perustelin päätöstäni sillä, etten voi olla filosofian maisteri, jos en ole opiskellut filosofiaa.

Toistin tutut tenttiinlukukuvioni. Puuha tuntui absurdilta.

Kävin tentissä, mutta kerta jäi ainokaisekseni.

Pääsin ”surutyöni” reaktiovaiheeseen ja aloin ymmärtää tapahtuneen todeksi.

Opinnot olivat ohi.

 

Opiskelijakorttini oli onneksi voimassa vielä puoli vuotta publiikin jälkeen.

Kortin vilauttaminen pehmensi uuteen elämänvaiheeseen siirtymistä kuin sopeutumiseläke Arkadianmäen jättäneitä kansanedustajia.

Mutta lopulta oli totuttava siihen, ettei voi enää kysyä kassoilla, onko teillä opiskelija-alennusta.

Kului kuukausia ennen kuin pääsin käsittelyvaiheeseen. Minun oli jätettävä opiskelijaidentiteettini ja myönnettävä, että olin työtön. Vasta sitten uskalsin upottaa jalkani työnhakusuohon.

Nyt olen ensimmäisessä koulutustani vastaavassa määräaikaisessa pestissä. Vihdoin olen päässyt sopeutumisvaiheeseen.

Opiskelijaelämä on menneisyyttäni ja nyt on nyt.

 

Kaikille opiskelijastatuksesta luopuminen ei ole kivulias prosessi. Jotkut eivät millään malttaisi saattaa opintojaan loppuun ennen kuin pääsevät tienaamaan.

Meille vaikeasti luopuville apu ei olisi pahitteeksi. Entä jos vaikkapa YTHS tarjoaisi sopeutumisvalmennusta ja vertaistukiryhmiä niille, jotka tarvitsevat tsemppausta yliopiston jälkeiseen elämänmuutokseen?

Opiskelun ja työelämän raja ei ole onneksi enää niin radikaali kuin takavuosikymmeninä. Harva pärjää työelämässä päivittämättä osaamistaan lisäkoulutuksilla ja -tutkinnoilla.

Ikuisuusopiskelija ei ehkä tulevaisuudessa olekaan ilkikurinen nimitys vaan tavoiteltava identiteetin juonne.

Julkaistu 5.3.2018

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue seuraavaksi

Viekö Helsinki Oulun sometähdet?

Laura Tauriainen

Kolumni

15.9.2018

”Ihminen voi elämässään opiskella täysillä vain kerran” – Vuoden Opiskelijaksi valittu Emmi-Kaisa Molkkari haluaa mielekkään työn, joka ei ole vain pakollinen paha

Anni Hyypiö

Ihmiset

15.9.2018

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821