Robinson Crusoesta hihnaliveen – Minuus 2.0 on projekti, johon kaikilla ei ole varaa

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme, kirjoittaa Eleonoora Riihinen.

Kolumni  | 

Teksti Eleonoora Riihinen

Jos 2010-luvun länsimaista kulttuuria säilöttäisiin museoon esiteltäväksi tulevaisuudessa jollekin maailmanlopun jälkeiselle sivilisaatiolle jossain galaktisessa siirtokunnassa tai tietoisuutta simuloivassa virtuaalitodellisuudessa, se saattaisi näyttää esimerkiksi tältä:

Kontti olutta puksuttaa eteenpäin. Sitä seuraa appelsiineja muovipussissa, makkarapaketti, partaäijäjugurtti  ja omenalta tuoksuva suomalainen shampoo, sellainen jota löytyy kaikkien mummonmökkien saunasta.

Tai tältä: kylpypallo putoaa ammeeseen sihisemään, nuori nainen ottaa asentoja ja esittelee vaatteitaan, kauppakassit heiluvat auringossa.

 

Prisman Hihna247-lähetystä tai Suomen menestyneimmän tubettajan viikonlopunviettoa ei ikuistettaisi sen vuoksi, mitä lauantaimakkara tai kylpypallo kertovat elintavoista ja arvoistamme, vaan siksi, että koskaan ennen ihmisyhteisöt eivät ole olleet näin kiinnostuneita tavallisen ihmisen näennäisen tapahtumaköyhästä arjesta. Ilmiö on mahdollinen vain äärimmäisen yksilökeskeisessä kulttuurissa.

Yksilön intensiivinen kehityshistoria hahmottuu katsomalla länsimaiseen kirjallisuushistoriaan. Kauppahihnaliven ja antiikin jumalien tragedioiden välissä on eräs yksilöllisen käänteen merkkihahmo: Robinson Crusoe, Daniel Defoen vuonna 1719 luoma itsensä varassa seisova superyksilö, valkoinen mies ja kolonialisti.

Kirjallisuudentutkija Ian Wattin mukaan Crusoe oli ensimmäinen tavallinen ihminen ei jumala, kuningas tai ritari jonka puuhastelut nousivat lukevan yleisön kiinnostuksen kohteeksi. Se oli mahdollista vain modernissa porvarillisessa yhteisössä, joka arvosti yksilöä uudella tavalla.

Arkikuvauksissakin on silti aste-eronsa: Wattin mukaan mikä tahansa veden keittäminen ja laahustelu ei olisi mennyt viihteestä, vaan tarvittiin vaihtelua ja toimintaa. Jos Watt vielä eläisi, hän saattaisikin pitää someajan monotonisia ja itseriittoisia sisältöjä merkkinä siitä, että kulttuurin yksilön arvostus on saavuttanut jonkinlaisen huippunsa: ympärivuorokautisen minä 2.0 -projektin.

 

Kun katsomme toistemme ruokakoriin tai Instagram-profiiliin, katsomme todellisuudessa itseemme. Minä muodostuu suhteessa toisiin. Jopa ääri-individualistinen Crusoe tarvitsee peilin. Hänelle toisena toimii alkuasukas, jonka hän nimeää sieluttomasti Perjantaiksi.

Postmodernissa ajassa noista peileistä reflektoimme paikkaamme yksilöiden välisessä kilpailussa. Ei ole enää annettua sosiaalista asemaa. On vain loputtomasti valintoja, joilla minää tuotetaan.

Yksilökulttuurin viehätys piilee tässä rationaalisen kontrollin haaveessa: ikään kuin pystyisimme yhden miehen yhteiskunnan saarelle perustaneen Robinson Crusoen tavoin hallitsemaan maailmaa hallitsemalla itseämme.

Itsetarkkailun ja -tehostuksen kulttuuri pitää sisällään oletuksen, että kaikki jakavat saman minuuskokemuksen: että kaikki kykenisivät tekemään samanlaisia valintoja kuin itse. Luokkateoriaan perehtynyt brittiläinen sosiologi Beverley Skeggs huomauttaa, että minuuden optimoiminen on mahdollista vain niille, joilla on siihen tarvittavat resurssit: aikaa, rahaa ja tietoa.

 

Minkälainen minuus on niillä maailmanlopun jälkeisen sivilisaation jäsenillä, joille hihnaliveä esitellään?

Jos makkarapaketin tai smoothiebowl-asetelman liike kuvaruuduun liukuhihnalla ylhäältä alas  on merkki äärimmilleen viedystä yksilökeskeisyydestä, kuinka pitkälle minuus voi enää kehittyä? Onko minuudella rajoja?

Ainakin kulutusvalintoihin perustuvalla minuudella on planeettamme rajat.

Julkaistu 1.6.2018

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue seuraavaksi

Kun aloin pelätä kevään saapumista

Henna Määttä

Kolumni

20.6.2018

Ihmiset tekevät tuloksen – Hyvinvointi syntyy hyvästä arjesta

Aino-Kaisa Manninen

Kolumni

20.6.2018