Kusipaskavuosi, kirjoitti Lauri Moilanen Facebook-päivitykseensä, kun kuvaili menneitä kuukausiaan.
Viime syksynä hän aloitti neljännen vuotensa historianopiskelijana. Takana oli pitkä kesä töissä, edessä kandidaatintutkielman kirjoittaminen ja proseminaariin osallistuminen. Opintoja oli suoritettava urakalla, sillä opintotukia ei ollut enää tuhlattavaksi.
Viisaudenhampaiden poisto aiheutti kipuja, poissaoloja luennoilta ja rahanmenoa. Moilanen menetti yöunensa. Toisinaan hän ei jaksanut tai halunnut nousta sängystä ylös. Väsymys oli jatkuvaa. Moilanen tunsi itsensä vihaiseksi ja ärtyneeksi.
”Monen tekijän summasta ja pitkittyneestä stressistä olo äityi syksyllä siihen pisteeseen, että apua oli viimein haettava. Olisin tarvinnut apua jo paljon aiemmin”, Moilanen arvioi.
Hän halusi avoimesti kertoa tuttavapiirilleen, ettei olisi selvinnyt kusipaskavuodestaan ilman YTHS:n mielenterveyspalveluihin turvautumista.
”Sain viestejä, joissa minua kiiteltiin siitä, että kerroin hakeneeni apua. Huomasin, että todella monet kärsivät erilaisista ongelmista. Usein sitä ei päällepäin ihmisestä näe, kuinka vaikeita asioita kukin käy läpi.”
Kuormaa riittää
Jännittäminen, ahdistus ja masennus ovat selkeimmät syyt, miksi opiskelijat hakevat apua, sanoo YTHS:n psykologi ja psykoterapeutti Reetta Aalto-Setälä.
”Psyykkistä kuormitusta aiheuttavat myös aikuistumiseen liittyvät muutokset. Itsenäistytään, muutetaan ehkä uudelle paikkakunnalle, tulee ihmissuhde- tai perhehuolia, mietitään omaa seksuaalisuutta ja sukupuolista identiteettiä. Parikymppinen kysyy itseltään, kuka oikein on.”
Psykologin vastaanotolla käsitellään myös lapsuuden traumaattisia kokemuksia ja kouluaikaista kiusatuksi tulemista. Kiusaamista tapahtuu yliopistossakin. Myös somaattiset pitkäaikaissairaudet ja esiintymisjännitys rasittavat mieltä.
YTHS:n tekemän tuoreimman korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet 2000-luvun aikana erityisesti miehillä. Yliopistossa opiskelevista miehistä viikoittain uniongelmista kärsii reilu viidennes, masentuneisuudesta, keskittymisvaikeuksista ja jännittyneisyydestä noin 18 prosenttia ja ahdistuneisuudesta yli 15 prosenttia.
Kuitenkin yliopisto-opiskelijanaiset päihittävät miehet viikoittaisten psyykkisten oireiden yleisyydessä: uniongelmia ja jännittyneisyyttä on lähes kolmanneksella, keskittymisvaikeuksia joka neljännellä, masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta noin viidenneksellä. Naiset kokevat myös uupumusta yleisemmin kuin miehet. Uupumusta aiheuttavat tunne työmäärään hukkumisesta, opiskeluasioiden murehtiminen ja kokemus riittämättömyydestä.
Vaikka naiset näyttävät oireilevan enemmän, miesten oireilu saattaa osittain jäädä tilastojen ulkopuolelle, sillä miehet eivät välttämättä tunnista oireitaan tai uskalla kertoa niistä.
Hermoheikot nuoret kaupunkilaiset
Hula Hula Suomi -tempaus maanitteli suomalaisia tanssimaan ennätysjoukolla viime juhannusaattona.
Lähes päivämäärälleen samaan aikaan, 24.6.1374, Saksan Aachenissa tapahtui kummia. Jopa tuhannet ihmiset lähtivät tanssimaan läpi kylien ja kaupunkien vailla kontrollia, pakonomaisesti huudellen, nykien ja hallusinoiden. Tanssijat vaikuttivat olevan riivauksen vallassa. Tuona päivänä syntyi ilmiö, jota kutsuttiin tanssimaniaksi.
Psyykkinen oireilu heijastelee kunkin ajan maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä, kirjoittaa Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen teoksessaan Hulluuden historia.
Normista poikkeavan, ”hullun” käytöksen selitykset olivat tanssimanian aikoihin lähinnä henkimaailmallisia: mielisairauden nähtiin johtuvan riivaavista paholaisista. 1600- ja 1700-luvuilla mielisairaudet saivat uskonnollisten selitysten sijasta aivoperäisiä syitä.
Kulttuurihistorioitsija Anna Kortelainen kirjoittaa kirjassaan Levoton nainen – Hysterian kulttuurihistoriaa neurasteniasta eli niin sanotusta hermoheikkoudesta. Se oli 1800-luvun Yhdysvalloissa eliittimiesten diagnoosi.
Neurasteniaa pidettiin modernin ja kiireisen kaupunkilaiselämän, uuden tekniikan ja muuttuneiden sosiaalisten suhteiden aiheuttamana. Esimerkiksi väsymys, unettomuus, keskittymisvaikeudet ja pelot kuuluivat oireistoon. Neurastenia antoi lokeron nuorten ja velvollisuudentuntoisten ahdistukselle.
Kuulostaa lähes samalta kuin korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksessa luetellut vaivat. Edelleen nuoret kaupunkilaiset aivotyön tekijät oireilevat.
Euroopassa neurastenia liitettiin myös naisiin, mutta ehdoton trendidiagnoosi naisille oli hysteria. Sen oireiksi on lueteltu esimerkiksi kouristukset, itku- ja pyörtymiskohtaukset ja seksuaalinen yliaktiivisuus. 1800-luvun lopulla hysteerikot olivat Pariisissa Salpêtrièren sairaalassa kuin sirkuseläimiä: asiantuntijat vaelsivat katsomaan kohtauksia, joissa naiset vääntelehtivät ja ääntelivät holtittomasti.
Hysteria ja neurastenia on poistettu tautiluokituksesta, mutta Kortelainen listaa, että hysteriaksi leimattaisiin nykyään esimerkiksi paniikkihäiriöt, burn out, ahdistusneuroosit, pakko-oireet, maanisdepressiivisyys ja rajatilapersoonallisuudet.
Myös Kortelainen muistuttaa, että psyykkiset diagnoosit ja niiden oirekuvasto ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Kunkin ajan vallitsevista ihanteista poikkeaminen nähdään psyykkisenä ongelmana.
Huolien harmaalla alueella
Ruokakaupan kassajonossa ehtii vilkuilla naistenlehtien kansia.
Terapiasta apua hakenut Antti Tuisku: ”Olen tavallista kateellisempi ihminen” (Me Naiset).
Työelämässä särmiään hiomaan joutunut Sikke Sumari: ”Lempeydellä saa ihmisten parhaat puolet esiin” (Anna).
Kansiotsikot ilmentävät nykyisiä ihanteita ja niiden rajoja. Ei sovi olla kateellinen tai liian särmikäs. Ihmisistä koulitaan parhaita puolia esiin niin työssä kuin terapiassakin. Sekä miehet että naiset näyttävät olevan ahtaalla.
YTHS:n psykologi Reetta Aalto-Setälän kokemuksen mukaan naisopiskelijoita vaivaavat erityisesti jännittäminen, ahdistuneisuus ja syömishäiriöt. Miesten erityisyytenä on ajautuminen riippuvuuksiin, kuten liialliseen pelaamiseen. Se taas aiheuttaa vetäytymistä sosiaalisista suhteista, ja yksinäisyydestä voi tulla psyykkinen taakka.
Opiskelija Lauri Moilanen horjuttaa myyttiä, että stressaaminen ja ulkonäköpaineet olisivat vain naisten asia.
”Sosiaalisen median kuvat ja positiivisuustulva vaikuttavat aivan samalla tavalla myös miehiin”, Moilanen oikaisee.
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysdiagnooseista yleisin on masennus reilulla 10 prosentilla, toiseksi yleisin ahdistuneisuushäiriö yli seitsemän prosentin osuudellaan. Molemmat diagnoosit ovat olleet nousussa koko 2000-luvun.
Hulluuden historiassa Petteri Pietikäinen sijoittaa nämä diagnoosit ”harmaalle alueelle”, vakavien psyykkisten sairauksien ja terveen mielen väliin.
Pietikäisen mukaan skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden kaltaisiin psykoositason sairauksiin sairastuvien määrä on pysynyt vakaana yli sadan vuoden ajan. Harmaalla alueella diagnoosit vaihtelevat ja lukumäärä elää: on ollut hysteriaa, neurooseja, depressiota, ADHD:ta, paniikkihäiriöitä ja syömishäiriötä. Vaihtuvilla nimityksillä kuvataan inhimillisiä käyttäytymistapoja ja ahdinkotiloja, joita medikalisoidaan.
Diagnoosit liittyvät kunkin aikakauden oletuksiin terveydestä ja sairaudesta sekä ihmismielestä ja ihmisluonnosta. Trendidiagnoosit leviävät myös arkiseen puheenparteen. Yhtenä aikana pinnalla on masennus, toisena narsismi.
Harmaan alueen häiriöiden yleistymiselle Pietikäinen näkee syynä sen, että kriteerit kattavat yhä suuremman osan väestöstä, sillä oireet liittyvät tavallisiin elämän takapakkeihin. Häiriöt pelkästään heikentävät elämänlaatua ja toimintakykyä, ne eivät välttämättä sulje ihmistä täysin pois pelistä.
”Minulla on viisi eri bändiprojektia, kirjoitan tilaustyönä historiikkikirjaa, opiskelen, teen töitä, kirjoitan omatoimisesti ja harrastan liikuntaa. Nämä eivät uuvuta, vaan antavat energiaa. Väsymys tulee siitä, kun muut ongelmat häiritsevät omia tekemisiäni.”
Elämästä tuli projekti
Kusipaskavuoden joulu oli Lauri Moilaselle käänne. Kevätpuolella hän tunsi itsensä taas energisemmäksi. Hän kirjoitti kandidaatintutkielmansa 1700-luvulla sattuneista suisidaalimurhista eli tapauksista, joissa tekijä murhaa saadakseen kuolemantuomion. Moilanen halusi tutkielmastaan niin hyvän kuin mahdollista. Arvosanaksi tuli asteikon kirkkain.
Moilanen myöntää olevansa kunnianhimoinen ja sanoo, että hänen on vaikea pysähtyä. Kun virtaa taas on, hän kanavoi sen itseään kiinnostavien asioiden tekemiseen.
”Minulla on viisi eri bändiprojektia, kirjoitan tilaustyönä historiikkikirjaa, opiskelen, teen töitä, kirjoitan omatoimisesti ja harrastan liikuntaa. Nämä eivät uuvuta, vaan antavat energiaa. Väsymys tulee siitä, kun muut ongelmat häiritsevät omia tekemisiäni”, hän analysoi.
Moilanen haluaa olla kaikissa suorituksissaan mahdollisimman hyvä. Perfektionismiin taipuvainen historianopiskelija pohtii, että ajassamme vallitsee monen asian tekemisen ihanne. Elämä on projekti, jossa on hallittava laajasti erilaiset taidot ja tiedot.
”Ihanne on kuin renessanssiajan mahtava ihminen, uomo universale. Nyt pitää olla sporttinen, menestynyt, itseään kehittävä.”
Hänen mielestään itsensä kehittämisen vimma tuntuu olevan erityisesti yliopisto-opiskelijoiden taipumus. Ei riitä, että opiskelu sujuu, täytyy loistaa vapaa-ajallakin eikä vain löysäillä.
Kovat paineet ja suorituskeskeisyys näkyvät psykologi Reetta Aalto-Setälän potilastyössä.
”On paljon opiskelijoita, joilla on ajatuksena, että opinnot pitää hoitaa lähes täydellisesti. Sen lisäksi on oltava täydellinen vartalo. Ulkonäköpaineet ja fitness-buumi näkyvät kyllä. Toisaalta on myös niitä, jotka jäävät kiinni tietokoneella pelaamiseen”, Aalto-Setälä puntaroi.
Monet yliopisto-opiskelijat ovat koulussa saaneet kiitettäviä arvosanoja. Yliopistossa vasten kasvoja iskee fakta, ettei kaikesta voi eikä tarvitse saada parasta arvosanaa.
”Vanhemmat eivät sitä tietoisesti tee, mutta kympin oppilas on voinut saada korostuneen myönteistä palautetta menestyksestään. Itsetunto saattaa liiallisesti rakentua hyvien arvosanojen varaan. Pitää muistaa, että ihmisarvo muodostuu aivan muista asioista.”
Suorituksilla omaa arvoaan mittaavien toimintatapaa on ruvettu lokeroimaan ”huijarisyndroomaksi”. Huijarisyndroomasta kärsivä pitää itseään kyvyttömänä, uskoo huijaavansa pätevyytensä ja vaatii itseltään täydellisiä suorituksia. Näennäisen osaamattomuuden piilottelu kohtuuttomalla uurastuksella käy raskaaksi.
Mediassa termiin on tartuttu innokkaasti – kuten aiemmin vaikkapa erityisherkkyyteen.
Huijarisyndroomasta on tullut muotikategoria, johon sen laveuden vuoksi lähes jokaisen on helppo sijoittaa itsensä, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Tiina Ekman kirjassaan Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä)?
Hän muistuttaa, että huijarisyndrooma ei ole diagnosoitava sairaus tai häiriö, vaan ajattelutapojen kimppu, joka johtaa ahdistukseen ja stressiin.
”On palattu vanhaan aikaan. Opiskelijat ovat aika riippuvaisia vanhempiensa tuesta. Jos vanhemmat eivät voi rahallisesti auttaa, pitää olla hyvin toimintakykyinen, että pysyy vaaditussa opiskelutahdissa, vaikka kävisi samaan aikaan osa-aikatöissä.”
Rahattomuuden kurimus
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan yliopistossa opiskelevista 35 prosenttia kokee runsasta stressiä. Stressiä aiheuttavat muun muassa esiintymisvaikeudet, otteen lipuminen opinnoista, huoli tulevaisuuden näkymistä ja omien kykyjen negatiiviseksi kokeminen.
Psykologi Reetta Aalto-Setälä lisää stressin aiheuttajiin yhden merkittävän syyn: tiukentuneen opintotukijärjestelmän.
”Taukoja opiskelusta tai työnteosta ei voi pitää, kun opintotuki on niin lujasti sidottu opintopisteisiin. Tilanne on radikaalisti muuttunut lyhyessä ajassa. Akateemista vapautta tässä mielessä ei oikeastaan enää ole”, Aalto-Setälä sanoo.
”On palattu vanhaan aikaan. Opiskelijat ovat aika riippuvaisia vanhempiensa tuesta. Jos vanhemmat eivät voi rahallisesti auttaa, pitää olla hyvin toimintakykyinen, että pysyy vaaditussa opiskelutahdissa, vaikka kävisi samaan aikaan osa-aikatöissä.”
Myös korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen aineiston pohjalta artikkelin Opiskelua ristipaineessa julkaisseet Juhani Saari ja Tiia Villa arvelevat, että toimeentulo-ongelmien kroonistuminen vaikuttaa opiskelijoiden psyykkiseen oireiluun. Työllistyminen nähdään epävarmana ja etuuksista leikkaaminen tuntuu arjessa. Hyvinvointiaan rajoittavaksi tekijäksi yli puolet vastaajista kokee sen, että asumismenot ovat yli puolet tuloista.
Samaa mieltä on myös opiskelija Lauri Moilanen. Hän kokee opintotukien kiristämisen uhkaavan opiskelijoiden mielenterveyttä ja arvelee, että ne, joilla on jo valmiiksi henkisesti rankempaa, ahdistuvat rahahuolista vielä entisestään.
”Elinkustannukset ovat omanakin opiskeluaikanani nousseet. Toki töitä voi tehdä, mutta se on sitten pois opiskelusta.”
Ne yhdessä ovat pois myös jaksamisesta.
”Jaksamista ja vapaa-aikaa tunnutaan nykyään pidettävän ihan sivuseikkana”, Moilanen sanoo hieman närkästyneenä.
Hänen mielestään opiskelijoille pitäisi olla pakollinen käynti mielenterveystarkastuksessa. Hammaslääkärilläkin pitää käydä. Seulonnalla voisi hänen mukaansa lievittää tikittävää aikapommia:
”Loppuunpalanut kolmekymppinen on yhteiskunnalle kallis tikki.”
Mielenterveysasioista avoimesti puhuminen on Moilasen mielestä ainoa keino tabun purkamiseen. Kun puhumista ei arastella tuttavapiirissä, keskusteluavun hakeminen ammattilaiseltakin voi muuttua tavalliseksi hyvinvoinnista huolehtimiseksi.
Puhumalla parempaan päin
Lauri Moilanen kävi viime lukuvuoden aikana kuusi kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja kaksi kertaa psykologin vastaanotolla. Hän sai lähetteen myös psykoterapiaan, mutta opiskelijabudjettiin hän kokee kuukausittaisen terapiamaksun Kelan tuenkin jälkeen turhan suureksi.
Moilanen on ollut tyytyväinen saamaansa keskusteluapuun.
”Ulkopuolisen ihmisen kanssa olen päässyt tarkastelemaan ajatussilmukoitani ja kehämäistä ajatteluani. Mitään konkreettista ja nopeaa apua näihin asioihin ei ole, mutta ajattelun muutos käynnistyy hiljalleen omassa päässäni.”
Moilanen on päättänyt, ettei kuormita ystäviään murheillaan, vaan haluaa tukeutua nimenomaan ammattiapuun. Lähipiirille voi kertoa jotain, mutta ei kaikkea. Etäämmältä katsovalle ihmiselle uskaltaa puhua ilman sensuuria, eikä kuuntelija latele neuvoja.
”Lenkille lähtemiseen ja sängystä ylös nousemiseen patistaminen ovat pahinta, mitä masentuneelle tai uupuneelle voi sanoa. Ammattilainen suhtautuu neutraalimmin, kuuntelee ja auttaa”, hän vertaa.
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksesta ilmenee, että opiskelijat kaipaavat enemmän apua psyykkisiin kuin fyysisiin vaivoihin.
Stressinhallintaan haluaisi apua joka neljäs yliopisto-opiskelija. Noin 15 prosenttia toivoo opastusta opiskelutaitoihin, itsetuntoasioihin, jännittämiseen ja mielialaongelmiin. Fyysiseen terveyteen, kuten liikuntaan ja painonhallintaan liittyvää tukea haluaa joka kymmenes.
Vailla keskustelutukea on kyselyyn vastanneista miehistä joka kymmenes ja naisista neljä prosenttia. Psykologi Reetta Aalto-Setälä sanoo, että edelleen mielen pulmista puhuminen on tytöille sosiaalisesti sallitumpaa kuin pojille. Arvailujen varassa on, kuinka paljon miehet todellisuudessa oireilevat, kun paljon murhetta voi jäädä vaille tilastointia ja kuuntelijoita.
Tie YTHS:n mielenterveyspalveluiden piiriin kulkee tavallisesti yleisterveydenhoidon kautta. Kun keskustelu terveydenhoitajan tai lääkärin kanssa ei riitä avuksi tilanteeseen, opiskelija ohjataan mielenterveyspuolelle.
Avun hakeminen voi tuntua liioittelulta, jos omalle oireilulle ei näe selkeää syytä ja asiat ovat pääpiirteittään hyvin. Aalto-Setälä kuitenkin korostaa, että päällisin puolin hyvät kotiolot ja aineelliset edellytykset eivät estä ongelmia, vaan ilman rankkoja kokemuksia ja traumojakin voi oireilla.
Nuoren kehitys voi järkkyä hyvin hienovaraisistakin tekijöistä.
”Kun tapaa opiskelijoita, joilla kaikki vaikuttaa olevan hyvin, muutaman tapaamiskerran jälkeen kuvaan tulee särö. Eivät niin sanotut hyvät perheet ole turvassa psyykkisiltä sairauksilta, kuolemilta ja alkoholismilta. Ne koskevat kaikkia yhteiskuntaluokkia”, psykologi muistuttaa.
Nyky-yksilö tarkkailee itseään, ihmissuhteitaan ja motiivejaan – ja oireilee psyykkisesti. On oltava sosiaalisesti lahjakas ja joustavasti verkostoituva itsensämarkkinoija. Ennen arvostus saatiin kättentöillä, nyt puhumalla seminaareissa. Tässä konsulttieetoksessa ujot ja sosiaalisesti kömpelöt leimataan ongelmaisiksi.
Olenko normaali?
Jo Suosikin legendaarisella Eki-lääkärin Bees & Honey -terveyspalstalla lukijoiden suurin huoli kuului: ”Olenko normaali?”
Tämä kysymys ei vanhene koskaan. Poikkeavuutta pelätään. Ahdistuneisuus ja masentuneisuus saattavat olla yhtäältä romantisoituja ja trendikkäitä olotiloja, toisaalta diagnooseina pelättyjä leimoja.
Professori Petteri Pietikäinen tiivistää Hulluuden historiassaan, että niin sanotun hulluuden määritelmät muuttuvat koko ajan. Yhteistä niille on kuitenkin se, että poikkeamaa ”normaalista” keskivertokäyttäytymisestä pidetään yhtenä hulluuden kriteerinä, ja tuo ”normaali” vaihtelee aikakausittain.
Pietikäinen sanoo, että nyky-yksilö tarkkailee itseään, ihmissuhteitaan ja motiivejaan – ja oireilee psyykkisesti. On oltava sosiaalisesti lahjakas ja joustavasti verkostoituva itsensämarkkinoija. Ennen arvostus saatiin kättentöillä, nyt puhumalla seminaareissa. Tässä konsulttieetoksessa ujot ja sosiaalisesti kömpelöt leimataan ongelmaisiksi.
Kun menettää uskon itseensä, altistuu neurooseille, masennukselle ja muille häiriöille. Joudumme koko ajan tekemään valintoja, joiden äärellä voimme neurotisoitua ja takertua tarkkailemaan ratkaisujamme ja itseämme.
Pietikäinen kirjoittaa, että täydellinen terveys on toiseutta ja epärealistinen tavoite suvaitsemattomuutta lietsovassa kulttuurissamme. Erilaiset ”hulluudet” sen sijaan ovat vain ihmisyyttä.
Terveyden tavoittelu sairastuttaa, ja normaaliuden lokeroon sullominen synnyttää hulluuksia. Paradoksaalista mutta huojentavaa.
Kirjoittajakin on käyttänyt YTHS:n mielenterveyspalveluita ja pohtinut ahdistuksiaan terapiassa.
Lue aiheesta lisää: Oulussa mielenterveyspalveluiden piiriin saa jonottaa – YTHS:llä pahimmat ruuhkat huhtikuussa ja marraskuussa, Kuka lohduttaisi opiskelijaa?
