Miehet, rikkokaa äijäkuplanne!

Miehenä oleminen on rajoittavampaa kuin naisena oleminen, sanoo Eleonoora Riihinen.

Olen taas viime aikoina törmännyt ilmiöön, jonka olen paremman termin puutteessa ristinyt äijäkuplaksi. Miksi miehille on niin iso kynnys samaistua naiseen tai toteuttaa jotain naiselliseksi miellettyä aktiviteettia, kun tilanne toisin päin on paljon joustavampi?

Miksi naiset äänestävät miehiä ja naisia, mutta miehet eivät äänestä naisia? Miksi tarvitaan äijä-etuliitettä, että miehet kehtaavat harrastaa joogaa, balettia, sisustusta tai Antti Rinteen tapauksessa feminismiä?

Otetaan esimerkki kirjallisuudesta. Jotkut miehet eivät halua lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Sille on syy, miksi moni naiskirjailija käyttää sukunimen kanssa pelkkiä etukirjaimia (koska naisen kirjoittama kirja on tietysti naisille ja miesten kaikille), ja miksi Jonathan Franzen hermostuu, kun Oprah suosittelee hänen kirjaansa (koska eiväthän miehet lue naisten suosimia kirjoja).

Kysyin kirjallisuuden äijäkuplasta kolmelta sivistyneeltä ja lukeneelta miespuoliselta ystävältäni. On hassua, että kaikki painottivat sitä, että eivät edusta ”sitä tavallista miestä”. Kuka sitten edustaa? Mikä on se mystinen mieheys, jota niillä isänpäivälahjoiksi myytävillä metsästys-, kalastus- ja sotakirjoilla toteutetaan?

Kaikki sanoivat lukevansa enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kolmas sanoi lukevansa enemmän ”feminiinisiä” kirjoja, mutta nekin olivat suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia. Mikä tekee kirjasta feminiinisen? Vastaus oli selkeä: tunteet. Tapa, jolla naiset kirjoittavat miesten puhuvan tunteista, on erään ystäväni mielestä vieraannuttava.

Eivätkö miehet ole kirjoittaneet tunteistaan ylitsevuotavasti? Millaisia hahmoja ovat vaikka Goethen Nuori Werther tai F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby elleivät läpeensä tunteellisia? Miksi naisen tunteet ovat miesten tunteita epäkiinnostavampia?

Koko vieraannuttamiskonsepti on kiinnostava. Vaikka olen feministi, luen esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneja. Aina ei ole vaihtoehtoja. Kirjallisuuden kaanon on lähes kokonaan miesten kirjoittama. Naisena olen tottunut katsomaan sormieni läpi sitä, että naiset fiktiossa ovat yhden ominaisuuden varaan kyhättyjä maskuliinisen näkemyksen äänitorvia, typeriä koristeita, luonnostaan pahoja tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjiä. Terveisiä vain rajan taa Miller, Hemingway, Bukowski, Kerouac ja etenkin Norman Mailer, joka hakkasi ja puukotti vaimoaan ja lausahti kuolemattomasti, että ”pieni raiskaus tekee aina hyvää miehen sielulle”. Hieman vieraannuttavaa kieltämättä, mutta jos emme sivuuttaisi ilmiötä, emme pystyisi lukemaan suurta osaa maailman kirjallisuuden klassikoista.

Ystäväni kertoivat, että naisten tapa käsitellä kaikkea sukupuolen kautta on epäkiinnostavaa. Miesten ei ole tarvinnut samalla tavalla käsitellä mieheyttään. Olisiko korkea aika?

Miehisyys on kriisissä. Moniarvoistuva maailma on monelle suuri uhka. Miehiltä puuttuu työkaluja käsitellä tunteitaan, sillä eihän yksikään tunneälykäs ihminen uhkaile toista ihmistä niin järkyttävällä asialla kuin raiskaus.

Miehet tarvitsevat äijäkuplaa, koska poikkeaminen perinteisestä miehen kuvasta tuottaa sietämätöntä häpeää. Miehenä oleminen on monella tapaa rajoittavampaa kuin naisena oleminen.

Se on miesten oma lasikatto, jonka paineessa muhii valtavasti pelkoa, tietämättömyyttä ja vihaa

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää: