Mitä haluat tehdä isona?
Tämä kysymys toistui läpi ja lapsuuden ja nuoruuden, enkä koskaan tiennyt mitä vastaisin siihen. Nyt se isona oleminen alkaa olla käsillä, valmistuminen ja ohi viuhahtanut kolmenkympin rajapyykki huutavat samaa kysymystä.
Haluan tehdä työtä jonkin tärkeän eteen.
Siinä kaikki mitä sain puserrettua itsestäni ulos vastaukseksi. Näillä eväillä pitäisi siis löytää se unelmien työ.
Ei siis mikä tahansa työpaikka mihin kelpaan, vaan mielenkiintoinen, kehittävä ja merkityksellinen työ. Haaveilen tekeväni jollain tavalla merkittävää elämäntyötä. Jotain, millä on suurempaa merkitystä minulle ja maailmalle. Tunnustan olevani idealistinen maailmanparantaja: onhan tässä kaikessa aikamoinen pala haukattavaksi.
Tutkimusten mukaan merkityksellisyyden etsintä on tyypillistä korkeakoulutetulle sukupolvellemme. Emme ole valmiita uurastamaan vain rahan takia. On oltava jotain parempaa, jotain merkityksellistä ja tärkeää.
Vanhempiemme ikäluokan suhde työhön on erilainen. Vakaa toimeentulo perheen perustaksi. Kovalla työllä eteenpäin, askel kerrallaan.
Mutta meidät on kyllästetty unelmilla. Me olemme kasvaneet uskomaan, että meistä voi tulla mitä tahansa. Moni meistä tulee pettymään, ja moni tulee myös yllättymään, kuinka paljon työtä unelmien tavoittelu vaatii.
Miten sitten löytää se merkityksellinen työ?
Sanotaan, että kun pääsemme työssä toteuttamaan asioita, jotka tuntuvat henkilökohtaisesti tärkeiltä, työ tuntuu mielekkäältä. Työnantajan arvot, esimerkiksi toiminnan eettisyys ovat työntekijöille yhä tärkeämpiä. Ainakaan minä en voisi työskennellä asian eteen, johon en usko. Tässä siis ensimmäinen askel.
Toinen kysymys työn merkityksen määrittelyssä on: Kenen hyväksi työtä tehdään? Kenen ongelmia siinä ratkaistaan?
Upeaa on, jos työnsä tuloksen voi myös nähdä. Mikään ei ole palkitsevampi kiitos työstä kuin tyytyväisen asiakkaan sädehtivät kasvot, työsi herättämä mielenkiintoinen keskustelu tai tieto siitä, että olet onnistunut parantamaan jonkun päivää, hyvinvointia tai ymmärrystä maailmasta. Aina palautetta ei kuitenkaan tule. Silloin pitää vain toivoa parasta.
Kyllä, se kuulostaa juuri niin lattealta kuin se onkin. Se on heikoin oljenkorsi työn merkityksellisyyden arvottamisessa. Niitä hetkiä tulee aivan varmasti jokaiselle, missä on vain rohkaistava itseään jatkamaan. Kun emme voi tietää, mitä vaikutuksia työllämme on, on ainakin se lohtu että toivoimme ja yritimme tehdä hyvää.
Tulevaisuus tai suuri elämäntyö eivät konkretisoidu hetkessä.
Matkalla kohti sitä epävarmuus ehtii iskeä monia kertoja. Olenko menossa oikeaan suuntaan? Näin kävi myös omalla kohdallani, pähkäiltyäni asiaa kuukausikaupalla vastaus viimein ilmestyi. Se syttyi kun lamppu keskelle marraskuista iltapäivää.
Kollegani sen tokaisi hersyvän naurun saattelemana: “Miksi minä tätä muuten tekisin, jos en rakastaisi tätä työtä, kaikkine hankaluuksineen?”.
Rakkaus ja ilo! Sen merkityksen me usein unohdamme. Mihin ilo on kadonnut työelämästä? Ilo on se, mitä meillä on oltava tässä hetkessä, sillä emme tosiaan voi tietää, onko teoillamme muuta merkitystä.
Enpä uskonut, että kaltaiseni uskonnoton humanisti löytäisi ohjeita työelämään Raamatusta. Olemme kuulleet sen satoja kertoja: usko, toivo, rakkaus – mutta suurin niistä on rakkaus.
Näiden sanojen merkitys piilee siinä, että kaikki muu on katoavaa ja epävarmaa. Millään muilla teoilla, kuinka hienoja ja tärkeitä ne ovatkin, ei ole mitään merkitystä, jos emme tee niitä täydestä sydämestä.
Niinpä aion jatkaa maailmanparantamista elämäntyönä, askel kerrallaan – täynnä iloa ja rakkautta.
