Kun aloin pelätä kevään saapumista

”Olen oppinut suremaan: enää en vetäydy pelkästään kuoreeni, vaan pyrin puhumaan menetyksestä ja sanoittamaan omaa suruani. Suru on ikään kuin kunniavieras, jonka täytyy antaa tulla kylään”, kirjoittaa Henna Määttä.

Kolumni  | 

Teksti Henna Määttä

Eräänä kauniina keväisenä päivänä olin ystäväni luona viettämässä aikaa, kun ystäväni äiti kutsui minut puhelimeen. Hän näytti jotenkin kummallisen vakavalta. Puhelimessa oli vanhin isosiskoni, joka kertoi isämme saaneen äkillisen sairauskohtauksen ja kuolleen.

Romahdin hetkellisesti lattialle, enkä saanut yhtään sanaa ulos suustani. Ystäväni taisi halata minua, en muista. Pyöräilin kotiin.

Sen jälkeen en oikein muistakaan juuri mitään. Vuosi meni aivan yhtäkkiä ohi.

Oli keskusteluja perinnönjaosta: metsistä, omakotitalosta, mökistä ja velkojen maksamisesta. Paljon sellaista, josta 13-vuotias ei vielä kovin paljoa ymmärtänyt, mutta josta yritin kovasti ottaa selvää.

Sitten seurasivat hautajaiset. Totta kai lauloin ja soitin viulua, senhän minä osasin ja hallitsin. Isän lempilaulu kirkossa ja siskojen toivekappale hautaan laskiessa. Pystyin kaikkeen tuohon, koska olin fyysisesti läsnä, mutten oikeasti kuitenkaan. Aivan kuin olisin katsellut itseäni kauempaa. Toimin kuin robotti. Joku taisi kysyäkin, miten pystyin siihen. En osannut vastata.

Itkin ensimmäisen kerran isäni kuolemaa noin vuoden päästä. Silloin sille itkulle ei meinannut tullut loppua. Istuin ystäväni kanssa laiturin nokassa, heiluttelimme jalkojamme samaan tahtiin. Mitään muuta en sinä hetkenä tarvinnut kuin ihmisen joka on läsnä.  

 

Jokaisella meistä on omat taakkamme kannettavana ja surumme surettavana.

Kun kävelee Linnanmaan kampuksella tai kaupungilla, näkee hyvin erilaisia ihmisiä. Osa hymyilee, osa näyttää pohtivalta, osa vihaiselta, osalla on otsassa pieni huolen piirtämä uurre. Jokaisen eleen ja jokaisen ilmeen taakse piiloutuu ihmisen menneisyys ja nykyhetki. Se korostuu erityisesti tänä päivänä, kun moni meistä maalaa sosiaaliseen mediaan tietynlaista kuvaa omasta elämästään. Somessa julkaistut kuvat, videot ja kirjoitukset eivät kuitenkaan usein anna todellista kuvaa siitä, mitä elämässä on oikeasti meneillään. Joskus elämässä tuntuu nimittäin siltä, että päälle kaatuu kuorma-autollinen kuraa, kun se lapiollinenkin olisi riittänyt.

Vaikka surevan ihmisen kohtaaminen ja tukeminen ei aina ole helppoa, monesti yhdessä hiljaa istuminen tai kuunteleminen riittää. Itkiessäni isäni kuolemaa pysähdyin ensimmäistä kertaa tuon vuoden aikana ja annoin tunteilleni vallan. Koko vuosi oli mennyt suorittaessa: keskiarvo oli 9.8, tanssin viisi kertaa viikossa ja kävin juoksemassa lähes joka päivä.

Vasta aivan viime aikoina olen oppinut puhumaan läheisimmille ihmisille siitä miten voin, siitä mitä on tapahtunut, mitä minulle todellisuudessa kuuluu. Olen oppinut, ettei minun tarvitse joka tilanteessa olla se vahvin, joka kestää ihan mitä tahansa.

On vahvuutta osata olla heikko ja näyttää se. On vahvuutta itkeä ja sanoa, että minä tarvitsen sinua ja tukeasi.

 

Viime vuodet ovat olleet itselleni yhdet elämäni rankimmista, ja olen ymmärtänyt sen vasta nyt, kun aikaa on hieman kulunut. Siitä lähtien kun aloitin varhaiskasvatuksen opinnot, olen joka kevät menettänyt itselleni läheisen ihmisen. Osa menetyksistä on isäni kuoleman tapaan tullut eteen yllättäen, osa on ollut tiedossa jo pidempään, seurausta pitkäaikaisesta sairaudesta kuten alzheimerista tai rintasyövästä.

Aivan hiljattain totesin ystävälleni: ”Onpa ihanaa ja helpottavaa, kun tänä keväänä ei kukaan ole kuollut.” Ystäväni katsoi minua pitkään, jonka jälkeen kerroin hänelle, kuinka monena peräkkäisenä vuotena olen saanut kuulla suru-uutisia ja olla mukana saattelemassa läheistä ihmistä viimeiseen lepoon. Sanottuani sen ääneen ymmärsin, miksi keväästä on tullut minulle haastava vuodenaika. Jossakin vaiheessa kokemani menetykset ja suru olivat muuttuneet peloksi. Olin alkanut pelätä kevään saapumista.

Asian toteaminen toi helpotuksen, mutta sen jälkeen soi puhelin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuollut, mutta yksi elämäni läheisimmistä ihmisistä oli ollut vakavassa onnettomuudessa.

Teki mieli huutaa: “Eikö mikään riitä!” Miksi juuri minun elämäni on täynnä menetyksiä, onnettomuuksia. Sillä hetkellä kaikki tuntui epäreilulta ja kamalalta.

 

Jokainen menettämistäni ihmisistä on ollut minulle merkityksellinen ja jättänyt jälkensä minuun. Jokainen suruprosessi on myös ollut erilainen. Välillä olen itkenyt helpotuksen kyyneliä, välillä huutanut kivusta lattialla.

Jokainen menetys, ikävä asia ja läheisen kuolema on varmasti kasvattanut minua, mutta yhdestäkään en olisi selvinnyt ilman sukulaisiani, ystäviäni ja aviomiestäni. Olen oppinut suremaan: enää en vetäydy pelkästään kuoreeni, vaan pyrin puhumaan menetyksestä ja sanoittamaan omaa suruani.

Suru on ikään kuin kunniavieras, jonka täytyy antaa tulla kylään. On ymmärrettävä, että läheisen kuollessa esiin voi surun ohella nousta myös muita tunteita, kuten pettymyksiä, vihaa, helpotusta, vanhoja menetyksiä ja usein toistensa kanssa ristiriitaisiakin tunteita.

Ehkä tärkein oppimani asia on, että vaikka läheisen kuolema sotkee suunnitelmat, elämän on kuitenkin jatkuttava eteenpäin. Kunnioittamalla elämää ja elämällä täysillä kunnioitan myös rakkaimpieni muistoa. Välillä heidän muistonsa äärelle pysähtyen.

Julkaistu 20.6.2018

Henna Määttä

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan koulutuspoliittinen asiantuntija, joka rakastaa oppimista ja seikkailuja sekä suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue seuraavaksi

Ihmiset tekevät tuloksen – Hyvinvointi syntyy hyvästä arjesta

Aino-Kaisa Manninen

Kolumni

20.6.2018

Minäkin synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa

Asta Salomaa

Kolumni

15.6.2018