Oulun ylioppilaslehti

Erilainen sunnuntai

Omalla kohdallani ulkoliikunta talvisin on ollut käytännössä siirtymistä paikasta A paikkaan B. Miksi hytistä hangessa epämukavissa kerrastoissa kun vaihtoehtona on optimaaliseen lämpötilaan säädetty kuntosali? Kyse on kai elämyksistä joita salikortilla ei saavuteta. Niitä minä lähden tänä talvisena sunnuntaina etsimään.

TEKSTI Joel Karppanen

KUVAT Joel Karppanen

Tapaan kourallisen Oulun kiipeilyseuran aktiiveja seuran pääkallopaikalla, Puolivälinkankaan nuorisotalolla. He ovat innoissaan, sillä ilma on mitä optimaalisin jääkiipeilylle. Elohopea hipoo nollaa ja tuuli on olematon.  Ainoastaan aurinko puuttuu. Itse olen kiitollinen kiipeilemiseni estävästä orastavasta flunssasta ja jumiutuneista lihaksista, sillä jo ensimmäisten minuuttien jälkeen ymmärrän kyseessä olevan  erityistä kärsivällisyyttä vaativa harrastus. Varusteita ei ole paljon (hakku, köysi, kengät, jääraudat) mutta niitä sovitellaan ja asennetaan huolella. Hitaasti ja varmasti; lainavarusteiden on toimittava moitteettomasti.

2000-luvun alusta lähtien joka talvi vanhan nosturin rungon ympärille rakennettu jääkiipeilytorni löytyy tänä vuonna Alakyläntien varresta. Sponsorien tukema ja vapaaehtoisten ylläpitämä 22 metriä korkea erikoisuus on harvinaislaatuinen niin Suomen kuin koko maailman mittapuulla. Jää muodostuu viereisen louhoksen tuottamasta ylijäämävedestä ja se virtaa putkea pitkin lammesta torniin yhtäjaksoisesti kellon ympäri.

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

 

Tauko- ja lämmittelytilana toimivan työmaakopin edustalla käy kuhina. Antti Pohjola setvii pitkää köyttä ja Paavo Hahtola auttaa minua valjaiden kanssa. Hän tekee minulle lehmänhännän  – eli klipsin, jonka avulla voin pitää taukoja kiivetessäni ylös pitkin tornin sisällä kulkevia tikkaita. Nousu ahtaassa kuilussa on raskas, mutta ylhäällä avautuvat maisemat palkitsevat. Pohjola heittää köydet alas ja pian kiipeäminen voi alkaa.

Ensimmäisenä nousee Mika Narinen. Hänellä on kymmenen vuoden kokemus kiipeilystä ja harrastus on vienyt hänet ulkomaille asti. Jäätä! kuuluu miehen huuto ja alhaalla päivystävät väistävät kun mursketta putoaa. Sama huuto toistuu kymmeniä kertoja. Kolinaa, narsketta, tömähdyksiä ja naurua. Varttitunnin kuluttua sankari on ylhäällä.

Puuskutusta, syvää huokailua ja pieni voiton tuuletus – päivän ensimmäinen nousu on raskain. Eniten rasitusta saavat käsien lihakset, etenkin ojentajat.

Oman näytöksensä jälkeen Narinen avustaa ensimmäistä kertaa jääkiipeilyä kokeilemaan saapuneita vaihto-opiskelijoita, Annaa ja Kumaria. Oikeaoppinen hakkuuliike lähtee ranteesta ja otteen on oltava napakka. Kokeilen itsekin, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta hakku ei kiinnity. Jäätä lentää silmilleni. Luovutan, sillä minun on aika siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Ammattilaisen pipolätkäkoulussa

Hörpin kahvia lämmikkeeksi Raksilan jäähallin edustalla. Pian minua tervehditään ja vänkärin paikalle istahtaa Kärppien kanssa kaksivuotisen sopimuksen viime marraskuussa laatinut keskushyökkääjä Kajaanin Hokista, Miska Humaloja. Otamme suunnaksi Heinäpään urheilukeskuksen.

Humalojalle ulkojäät ovat olleet viime aikoina harvassa. Pelitahti on ollut kiivas ja 24-vuotias nuorimies on kärsinyt loukkaantumisista. Pahin on onneksi jo takana ja hän on vapautunut päästessään jäälle pitkästä aikaa, kuin virkistäytymään. Minua hieman jännittää. Kaverilta lainaamani luistimet ovat yhden kokonumeron liian isot ja kuulemma ”helvetin tylsät”. Viime luistelukerrasta on yli 6 vuotta, ja mailani on tehty puusta.

Lauha ilma on saanut ihmiset liikkeelle. Kovat pojat tunnetusti pelaavat kaukalossa ja sinne mekin astumme lämmittelyosuuden, syöttelyn ja kevyen luistelun, jälkeen.

 

Oulun ylioppilaslehti 2016

 

Minä nousen vasemmalta. Vastustajan karvaus on hidasta ja tahditonta. Ohitan lyhyen keltapaidan helposti, vaikka tiedän sen johtuvan pelottavasta kömpelyydestäni. Keskushyökkääjä Humaloja ottaa kiekon, kun risteämme ja minä pinkaisen oikeaan laitaan kohti maalin edustaa. Humaloja syöttää millintarkasti laukaisupaikkaan, minä päätän kiertää maalin taakse ja tehdä forsbergit (tai kapaset), mutta suoritus epäonnistuu kiekon päästessä karkuun.

Humaloja puolestaan taituroi. Hän huokuu yhteenkuuluvuutta jään, kiekon ja kaiken ympäröivän kanssa. Olemus on leikkisä, mutta tasapaino on horjumaton hänen ponnautellessaan kiekkoa lavallaan. Hän ponnauttelisi varmaan pidempään kuin vanha luokanvalvojani, nuorten maajoukkueessa sekä jalkapalloa että jääkiekkoa pelannut, Jaakko Palsola (joka muuten on ex-Kärppä-tähden Sakari Palsolan eno), jonka ennnätys on vaatimaton ”iltapäivä”.

Humalojan tasapaino juontaa juurensa miehen vahvasta pipolätkätaustasta. Pyhäjärvellä syntynyt ja lapsuutensa viettänyt Humaloja on tottunut pelaamaan ulkona säässä kuin säässä, pakkasrajoja tuntematta. Kun ura alkoi, pienellä Pyhäjärvellä ei ollut jäähallia, vaan kaikki Pohti Hockeyn harjoitukset ja pelit käytiin ulkona. Vapaa-ajalla he pelasivat myös, kävivät ampumassa lämäreitä kavereiden kanssa. Sittemmin kunta on kuitenkin saanut hallinsa.

Myöhemmin ottaessani kuvia yritän luoda rentoa yhteyttä muistuttamalla tapani mukaisesti hieman leveillen kuinka minuakin pyydettiin aikoinaan Kärppiin. Päätin kuitenkin pysyä lestissäni eli jalkapallossa, ja urani huipentui C15-junioreiden Suomen mestaruuteen. Välillä mietin olisiko lajin vaihto vienyt minut lopulta Pohjois-Amerikkaan, rikkauksiin ja missien kainaloihin. Tuskinpa vain.
Kellon lähestyessä neljää taivas on jo hämärtynyt. On aika lopettaa ja heittää hokkarit ja maila kuin nyytiksi olalle.

”Kylläpä se piristi”, Humaloja toteaa ja minä myötäilen,  yllätyksekseni sitä todella tarkoittaen. Kyyditän pelikaverini takaisin Raksilaan ja päästän hänet viikon ainoan vapaapäivän viettoon. Sen jälkeen soitan kaverilleni ja ehdotan pipolätkäpeliä seuraavalle viikolle. Luisteleminen on ihan jees.

Talvijuoksu: asiantuntija vinkit

Aloita maltillisesti on fraasi joka löytyy varmasti joka toisesta hyvinvointi- ja laihdutusoppaasta. Saman vinkin antaa myös Oulun Pyrinnön yleisurheilun lajikoordinaattori Harri Heikkilä kysyessäni häneltä tärkeimpiä muistisääntöjä talvijuoksun aloittamiseen.

”Hidaskin vauhti kehittää. Suosittelen panostamaan myös kunnollisiin varusteisiin. Hyvät lenkkarit kestävät vuosia”, Heikkilä kertoo linjojen takaa.

Selaan internetiä ja ihmettelen lenkkareiden värikylläisyyttä ja määrää. Osasta löytyvät kiiltävät nastat ja niissä luvataan hyvää pitoa. Sillä on merkitystä talvella, ja sen Heikkilä on oppinut kantapään kautta: kolme talvea sitten hän liukastui petollisesti. Nivelsiteet katkesivat eikä lenkkipolulle ollut asiaa seuraavaan kolmeen kuukauteen.

Muita tärkeitä varusteita ovat tuulta pitävät ja lämmittävät päällysvaatteet, pelkkä tuulipuku ei riitä. Alaruumiille oivat lämmikkeet ovat haalarihousut ja säärystimet, sitten pipoa korville ja putkihuivi kaulaan. Liian tuhdisti ei kuitenkaan sovi pukeutua ja pukin tuoma neule on syytä jättää kaappiin, sillä puuvilla kerää kosteutta ja jäätyy.

Valehtelen lähteväni pian lenkille ja kysyn lämmittelyn ja nesteytyksen merkityksestä.

”Jos kovempaa meinaat juosta, niin hölkkää alkuun kevyesti vartin verran. Nestettä on hyvä juoda ennen ja jälkeen suorituksen, ja pitkälle, yli parin tunnin lenkille kannattaa ottaa mukaan lämmintä juomaa”, Heikkilä vastaa itsestään selviin kysymyksiini.

Entä se kaikkien rakastama pakkasraja? Se vähän riippuu. Extreme-harrastajien testijuoksuissa niitä ei tunneta, Heikkilä puolestaan asettaa suositusrajansa kahteenkymmeneen.
Silloin voi käydä juoksemassa vaikka Ouluhallilla.

Joel Karppanen

Lue lisää: