Toiset äänet -dokumenttielokuvan ohjaaja Annika Grofille yliopiston autonomian ja arvojen puolustaminen on tärkeää

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa. Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja,  mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta.  Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi […]

Toiset äänet on vauhdikas dokumentti yliopiston arvojen näivettämisestä sekä tärkeä puheenvuoro vahvan vapaan ja autonomisen yliopiston puolesta. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof kuvasi neljää yliopistolaista, jotka taistelevat yliopistouudistuksen seurausten kanssa.

Annika Grof on ohjannut pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvia, dokumentteja, TV-sarjoja,  mainoksia ja tositeeveetä. Edellisestä dokumentista Liikkumavara (2009) on kulunut jo yli kymmenen vuotta. 

Liikkumavara oli ehdolla parhaan dokumentin Jussin saajaksi ja voitti Tampereen elokuvajuhlien pitkän dokumentin pääpalkinnon sekä yleisöpalkinnon.  

Yhteiskunnalliset aiheet ja politiikka kiinnostavat Annika Grofia. Liikkumavara käsittelee lain säätämisen prosessia ja Toiset äänet pureutuu lain säätämisen seurauksiin. Grof kertoo, että hän haluaa puhua tärkeistä asioista erityisesti arjen tasolla. 

– Päätin Liikkumavara –dokumentin jälkeen, että en tee dokkaria ennen kuin tulee vastaan sellainen aihe, jonka ohi en voi kävellä, Grof kertoo 

Elokuvan aihe nousi toisen elokuvan ennakkotutkimusta tehdessä ja vei mukanaan.  

– Olin tekemässä toista elokuvaa, ja etsin keski-ikäisiä naisia, jotka ovat saaneet potkut törkeällä tavalla. Esille nousi Helsingin yliopiston valtava irtisanomisaalto 2016.  

– Otin yhteyttä vanhaan ystävääni, entiseen opiskelijakaveriini, joka toimii nyt yliopistossa proffana. Hän kertoi, että sellaista yliopistoa ei enää ole olemassa, jonka muistan – yliopistoa, jossa opiskeltiin 1990-luvulla. Olin järkyttynyt. 

– Olin kuvitellut, että kyse oli vain Sipilän hallituksen vuoden 2016 leikkauksista ja siitä johtuneista  irtisanomisia, mutta kyse olikin paljon suuremmasta. Tuntemaani yliopistoa oli rapautettu ja tutkimuksen kenttää kavennettu ja ohennettu jo pitkän aikaa, Grof kertoo.

Hallitukset toisensa jälkeen ovat nakertaneet koulutusta

Vuonna 2010 tuli voimaan yliopistolaki, joka muutti koko yliopiston perusolemusta. Uusi laki irrotti  yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä laitoksia ja säätiöitä.

Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jyrki Katainen hehkutti keväällä 2009 fantastista yliopistouudistusta: “Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun ne on perustettu!”, hän julisti. 

Yliopistolaisilta vietiin päätösvaltaa sen omista asioista, ja johtokuntiin valittiin yritysmaailman edustajia. 

Yliopistot avattiin vapaalle markkinataloudelle ja kaikkea alettiin mitata rahassa. Tärkeimmiksi arvoiksi nousivat tuottavuus, tehokkuus, talouskasvu, innovatiivisuus sekä muodikkaat tutkimusalat. Tehokkuutta ja tuottavuutta haettiin irtisanomisilla. 

Tehostaminen jatkui Sipilän oikeistohallituksen aikana. Vuonna 2016 tehtiin suuret koulutusleikkaukset. Hallituskaudella leikattiin koulutuksesta yli 690 miljoonaa euroa. Koulutuslupaukset petettiin röyhkeästi. Yliopistoilla alkoi jälleen YT-neuvottelut ja päädyttiin massairtisanomisiin. 

Nykyinen vasemmistojohtoinen hallitus ei ole avannut yliopistolakia Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton vaatimuksista huolimatta. Uudessa korkeakoulutuksen visiossa suorituksiin perustuvaa mallia on entisestään kiristetty. 

Tuottoon valjastettu ja elinkeinoelämän säännöillä toimiva yliopisto vaikuttaa siihen, mitä tutkitaan ja pahimmassa tapauksessa myös tutkimustuloksiin. Kun autonomia ja vapaus on menetetty, vähenee myös mahdollisuudet kritisoida valtaapitäviä.

Tutkittu tieto koskee meitä kaikkia

Annika Grofin arvokkaana pitämä yliopisto on muuttunut ammattikoulumaiseksi. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman nopeasti tekijöitä työelämän tarpeisiin. Opiskelijoiden laaja ja syvä ymmärrys maailmasta ja omasta tieteenalasta on heikentynyt. 

– Yliopisto oli minulle kuin kivi – vakaa toimija muuttuvassa maailmassa, jonka totuudellisuuteen voin aina luottaa. Kun huomasin, että näin ei ole asia järkytti syvästi. 

– Kysymys on todella suuresta asiasta, joka ulottuu demokratiamme perustaan asti – siihen miten vahva demokratia meillä Suomessa on, Grof kertoo. 

Yliopistolaitoksen perusperiaatteiden muuttaminen ei koske ainoastaan yliopistolaisia. Tulokset  heijastuvat koko yhteiskuntaan. Tästä oli kerrottava. 

– Emme halunneet tehdä dokumenttia akateemiselle maailmalle tai poliitikoille. Elokuva on suunnattu niille äänestäjille, jotka eivät vielä ymmärrä vapaan, vahvan ja autonomisen yliopiston merkitystä omassa arjessaan. 

– Esimerkiksi lääkärit ja opettajat on koulutettu yliopistossa. Jos näiden ihmisten osaaminen lähtee hapertumaan ja tieteellinen maailmankuva kapenee, se vaikuttaa jokaisen ihmisen elämään – ei  ainoastaan yliopistomaailmaan, Grof valaisee.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Annika Grof. Kuva Sanna Kaesma.

Dokumentin tärkeä ensemble

Elokuvan neljä päähenkilöä ovat mielenkiintoisia ja keskenään erilaisia persoonia. Professori (nyk.  emeritus) ja vuoden 2019 kansanedustajaehdokas Jukka Kekkonen päätti muuttaa yliopistolakia vaikka yksin.  

Helsingin yliopiston Lehtori (2009 – 2016) Gaela Keryel haastoi yliopiston laittomasta irtisanomisestaan oikeuteen. Apulaisprofessori ja dosentti Lena Näre sekä postdoc taiteilija Taina Saarikivi taistelevat vapaan yliopiston puolesta 

– Elokuvassa, myös dokumenttielokuvassa ensemble on tärkeä. Kuvasin noin kolmen kuukauden aikana keväällä 2019 useita henkilöitä. Tähän valikoitui lopulta kiinnostavia ihmisiä, jotka taistelevat aktiivisesti omassa elämässään yliopistouudistusten seurausten kanssa, Grof kertoo.

Jukka Kekkonen, elokuvan päähenkilö Kuva Tarasow Films.

Viihdyttävä elokuva vaikeasta ja monimutkaisesta aiheesta

– Teemme elokuvia tiiminä elokuvan tuottaja Joon Tervakarin kanssa. Hän ymmärsi heti aiheen  tärkeyden ja oli tarpeeksi rohkea lähtemään tällaiseen projektiin, Grof kertoo. 

Grofin mukaan elokuvan kepeä muoto päätettiin ihan alussa. Nopearytminen kollaasielokuva on jopa hengästyttävä kokemus. Leikkaukset ovat nopeita, paikka ja aika vaihtuvat tiuhaan. 

– Aihe on monimutkainen, ja ehkä vähän kuivakkakin. Pyrkimys oli kuitenkin tehdä jäntevä ja kepeä  elokuva – sellainen, joka on helppo katsoa. Emme halunneet kuvata puhuvia päitä ja tehdä elokuvasta raskasta. 

Groffilla on vakaa usko, että elokuvalla on merkitys ja sillä pystyy vaikuttamaan. 

– Luulen että kaikilla elokuvantekijöillä, kaikilla taiteilijoilla on usko mahdollisuuteen vaikuttaa. Elokuvan tekeminen on kallista, ja olisi moraalitonta tehdä sellaista mistä en tiedä tai mihin en usko. 

Annika Grof uskoo, että elokuva herättää laajaa keskustelua. Ensimmäisten näytösten jälkeen palaute on ollut positiivista. 

– Koko tekijätiimille on ollut tärkeää, että elokuvan nähneet ovat kertoneet, että nyt ymmärtävät jotain sellaista, mitä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi suhteessa yliopistoon. 

– Toinen tärkeä asia on, että ensi-illan jälkeen ihmiset ihmettelivät, miten ihmeessä saitte tehtyä  tällaisesta aiheesta näin viihdyttävän elokuvan. Tämä oli meillä tavoitteena, ja oli hienoa huomata, että ihmiset kokivat asian niin, Grof summaa. 

Toiset äänet -elokuvan näytökset Finnkinon elokuvateatterissa ympäri Suomen sekä Oulussa elokuvateatteri Starissa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Pahanhautoja rikkoo täydellisen kuoren ja säröstä kurkistaa musta terävä kynsi

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila. Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää  linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin […]

Pahanhautoja. 88 min. Ensi-ilta 4.3.2022. K16. Ohjaus Hanna Bergholm, Käsikirjoitus Hanna Bergholm ja Ilja Rautsi, kuvaus Jarkko T. Laine, leikkaus Linda Jildmalm. Päärooleissa Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin, Oiva Ollila.

Jos lapsellasi on sängyn alla mörkö, ei tarvitse olla huolissaan. Mutta kun lapsesi löytää  linnunmunan, johon hän hautoo peiton alla kaiken negatiivisen ja vihan, jotakin pahaa  tapahtuu. Muna kasvaa suuremmaksi ja kuoriutuva olento saattaa olla pelottava.

Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja on kamala ja ihana kotimainen kauhuelokuva.  Kansainvälistä huomiota saanut Pahanhautoja on Bergholmin ensimmäinen kokopitkä  elokuva. Elokuva sai Sundancen elokuvajuhlilla huikeita arvosteluja ja voitti Gérardmerin  elokuvafestivaalin pääpalkinnon. 

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi tunnetaan muun muassa hillittömästä kauhulyhäristä Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Rautsi käsittelee pelkoa ja kauhua häiriinnyttävän  vinksahtaneella huumorilla.

Kuva: Silva Mysterium.

Ihana muovinen elämä

Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) esittelee Ihana arki -videoblokissaan täydellistä perhe elämäänsä. Sisustus, puutarha, puoliso ja urheileva tytär ovat kuin suoraan sisustus- tai elämäntapalehtien sivuilta. Perhe hymyilee kuvissa kirkkaan valkoiset hampaat säihkyen.

Elokuvassa kaikki näyttää kuitenkin häiritsevän vieraalta ja muoviselta. Mikään ei ole oikein  todellisen näköistä. Äiti vaatii Tinjalta (Siiri Solalinna) menestystä ja suorituksia, sillä ihanaan elämään kuuluu  tietenkin menestyvä ja voittava tytär.

Äiti ei osaa olla aikuinen ja vanhempi lapselleen, mikä aiheuttaa Tinjalle suurta ahdistusta. Tinja haluaa ja tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Hän yrittää kaikin keinoin miellyttää  äitiään. Se ei voi olla vaikuttamatta. 

Siiri Solalinna on loistava Tinjan haastavassa roolissa. Pieni tyttö välittää uskottavasti  äärimmäisiä tunteita kauhuelokuvan pääosassa.

Isä on perheen dynamiikassa pelkkä statisti. Jani Volanen on roolissa hykerryttävän vähäeleinen. Äidin rakastuessa toiseen mieheen (Reino Nordin), isä toteaa Tinjalle: “Sun  äitis on tosi vahva persoona, tietää, mitä haluaa”.

Kun Tinja alkaa hautoa pahaa oloaan munaan, muovinen elämä alkaa säröillä. Venyvääkin  muovia voi venyttää vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin se ratkeaa. 

Tinja (Siiri Solalinna). Kuva: Andrejs Strokins.

Tytön aggressio saa olennossa muodon

Pahanhautoja on poikkeuksellinen elokuva. Suomessa kauhuelokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Oikeastaan ainoa, joka kannattaa tässä yhteydessä mainita on Erik  Blombergin Valkoinen peura (1952).

Pahanhautoja on myös kallein koskaan tehty naisohjaajan elokuva. Tämä kannattaa  huomioida, vaikka taideteoksen arviointi tekijän sukupuolen tai position perusteella on  usein hedelmätöntä. Elokuvan teema on uusi ja raikas. Naisen aggression käsittely kauhuelokuvassa tai  yleensäkin elokuvassa on hyvin yksipuolista. Tytön tai naisen ei kuulu näyttää negatiivisia  tunteita tai vihaa.

Pahanhautoja ei kuitenkaan ole ainoastaan aggressiivinen ja vakava. Se taiteilee tarkasti  hiuksenhienolla rajalla, jolloin katsoja ei tiedä pitäisikö olla kauhuissaan vai nauraa. Tasapaino kuitenkin säilyy, vaikka elokuva hämmentää ja pitää koko ajan vähän varpaillaan. Huumori on nerokkaan kieroa. Kuoriutuva olentokin on yhtä aikaa kamala ja jotenkin niin hellyttävän suloinen. Leikittely näillä rajoilla on toimivimmissa kohtauksissa tehokasta.

Pahanhautoja houkuttelee, miltei kutsuu ylitulkintoihin. Symboliikkaa on tahallisesti ja ehkä  tahattomastikin ripoteltu jokaiseen kohtaukseen. Taitavasti toteutetun elokuvan voi kokea usealla eri tavalla.  

Epätodellista tunnelmaa ja kauhuelokuvan konventioita

Kauhuelokuvassa on perinteensä ja tutut genreen kuuluvat keinot. Bergholm ja Rautsi tuntevat kauhuelokuvan. Yletöntä määrää säikyttelyä tai verellä ja sisäelimillä läträämistä ei kuitenkaan nähdä.

Pahanhautoja luottaa ennen kaikkea tunnelmaansa. Häiritsevää tunnetta luo myös alun ihanan elämän vieraannuttava outous. Kaikki on tuttua, mutta jotenkin epätodellista.

Välillä pitää tietenkin säpsäyttää, ja elokuvassa on läpikuluneitakin asioita. Jos kauhuelokuvassa esitellään lemmikki, sen kohtalo on aina ikävähkö ja ratkiriemukas ruokasota on järisyttävän kauheaa ja ärsyttävää. Loppuhuipennus on vähän laiskasti kirjoitettu, vaikka se sykettä nostaakin. Hienovaraisempi  toteutus olisi ollut huomattavasti tehokkaampi.

Pienistä ongelmista huolimatta Pahanhautoja on hieno kauhuelokuva, joka tuo jähmettyneeseen genreen oikeasti jotakin uutta, ehkä jopa uusia katsojia. Suosittelen vilpittömästi.

Traileri: Pahanhautoja

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

 

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

 

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

 

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

 

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

 

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

 

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

 

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää:

Arvio: Bohemian Rhapsody on hämmentävä fiilistelyelokuva ja maineenhallintayritys Queenin elossa olevilta jäseniltä

Epäuskottava kerronta laittaa epäilemään Bohemian Rhapsodyssa kaikkea muuta paitsi Queenin kuolemattomia lauluja.

Bohemian Rhapsody

Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.

 

Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?

Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.

Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.

Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuva seurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.

Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen. 

Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.

Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen ei pelkästään Mercuryn yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.

Kerronnalliset ratkaisut vääristävät

Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.

Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.

Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.

Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.

Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.

Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?

Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?

Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.

Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.

Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singer sai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi. 

Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.

Fiilistelyelokuva Queen-faneille

Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.

Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.

Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.

Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.

Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää:

Arvio: BlacKkKlansman on hyytävä historian oppitunti rasismista – ja se kertoo, missä maailma makaa edelleen

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on rehellisesti poliittinen elokuva, joka perehtyy rasismin menneisyyteen ja pakottaa huomaamaan nykypäivän ihmisvihan

BlacKkKlansman

Pääosissa John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Topher Grace, Jasper Pääkkönen. Käsikirjoitus Charlie Wachtel, Davis Rabinowitz, Kevin Willmott, Spike Lee. Ohjaus Spike Lee. Ensi-ilta elokuvateattereissa 10.08.2018

 

Tässä on elokuva, jolta ei voi ummistaa silmiään. Asiaa korostaa BlacKkKlansmanin aloituslause: “Dis joint is based upon some fo’ real, fo’ real shit.”

Spike Leen ohjaama elokuva perustuu uskomattomalta kuulostavaan tositapahtumaan: Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina toiminut Ron Stallworth (John David Washington) pääsi vuonna 1979 soluttautumaan paikalliseen Ku Klux Klanin osastoon.

Stallworthin kollega, valkoihoinen Flip Zimmerman (Adam Driver) esittää Stallworthia ja osallistuu hänenä Ku Klux Klanin kokouksiin ja toimintaan. Peitetoiminnan seurauksena Zimmerman alkaa pohtia omaa tapajuutalaisuuttaan ja muuttaa käsitystään rasistisista kollegoistaan. Adam Driver tuo katsojalle ensiluokkaisella tavalla näkyväksi Zimmermanin sisäisen taistelun.

John David Washington, näyttelijä Denzel Washingtonin poika, kantaa pääroolia uskottavasti. Valkoisten kollegoiden ympäröimänä hän joutuu kestämään syrjintää joka päivä. Stallworth haluaa muuttaa poliisilaitoksen hyväksyvämmäksi ja samalla tuhota Ku Klux Klanin – siinä on paljon työtä pienelle tiimille.

Ku Klux Klanin jäsenet ovat vihassaan yksinkertaisia rasisteja ja huutelevat ”Amerikka ensin”, kuten Jasper Pääkkösen esittämä Felix Kendrickson. Silti pelottavin rasisti on hillityn asiallinen, Ku Klux Klanin kansallinen johtaja David Duke (Topher Grace).

Duke on varakas pukumies, joka artikuloi selkeästi rodullistetun vihapuheensa Stallworthille puhelinkeskusteluissa. Topher Gracen vaikuttava roolisuoritus on hämmentävä yhdistelmä ylimielisyyttä, toisinaan lähes sympaattista esiintymistä ja kylmää rasismia. Se osoittaa, kuinka pitkälle hillityllä ja huolitellulla ulkonäöllä valkoinen mies voi päästä, haluaahan Duke vaikuttaa kaikista korkeammilla hallinnon paikoilla saadakseen haluamansa valkoisen Amerikan. (Duke pyrki Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1988, tuki vuonna 2016 Donald Trumpia presidentiksi ja on pyrkinyt useita kertoja kongressiin.)

BlacKkKlansman on sekoitus draamaa, komediaa ja jännittävää poliisielokuvaa. Elokuvan komedialliset hetket alleviivaavat Ku Klux Klanin jäsenten älyttömyyttä. Tälle absurdille ryhmälle olisi helpompi nauraa, ellei sen kylvämä ihmisviha olisi totta.

“Vihainen musta mies” elokuvantekijänä

BlacKkKlansman on ajankohtainen elokuva, ja sellaisia Spike Lee on tunnetusti tehnyt aiemminkin. Leen elokuvat pureutuvat yhteiskunnallisiin asioihin ja etenkin afroamerikkalaiseen kulttuuriin.

Leen tunnetuimpia elokuvia ovat rotuvihaa ja kulttuurien kohtaamista käsittelevä Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989), elämäkertaelokuva ihmisoikeustaistelijasta Malcolm X (1992) ja hurrikaani Katrinan tuhoavista vaikutuksista kertova dokumentti When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts (2006). 

Leetä on kutsuttu “vihaiseksi mustaksi elokuvantekijäksi”, mutta tosiasiassa hänen elokuvansa ovat monitahoisempia. Lee ei tee kevyttä elokuvallista viihdettä, vaan keskittyy yhteiskunnallisiin aiheisiin, etnisyyden lisäksi esimerkiksi luokkaeroihin ja sukupuolirooleihin. Lee kertoo tarinoita, joita kovin moni muu afroamerikkalainen ohjaaja ei ole päässyt kertomaan suurelle yleisölle. Tuntuu kuin Leellä olisi velvollisuus kertoa tarinoita hiljennetyistä asioista ja ihmisistä.

Leen elokuvien yhteiskunnallisuus vaikutti myös siihen, että vuonna 1991 hän alkoi opettaa elokuvaa Harvardissa. Nykyään hän toimii professorina New Yorkin yliopiston Tisch School of the Arts:ssa. Tämän elokuvan aikana tuntuu kuin katsoja olisi professori Leen Amerikan kulttuurihistorian luennolla.

Elokuvassa on paljon kerrostumia ja viittauksia afroamerikkalaiseen kulttuuriin ja Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiintoista on, että Lee siirsi elokuvan tapahtuma-aikaa vuoteen 1972, jotta saisi sisällytettyä elokuvaan viittauksia Richard Nixonin uudelleenvalintaan päätyneestä presidentinvaalikampanjasta, jonka on epäilty olevan Ku Klux Klanin tukema. Siirtämällä tapahtuma-aikaa taaksepäin elokuvaan pystyttiin sisällyttämään viittauksia 1970-luvun alussa suosittuihin ns. blaxploitaatio-elokuviin, joissa mustat esitettiin stereotyyppisillä tavoilla ja joissa ihailtiin väkivaltaa.

BlacKkKlansmanin musiikki asettaa tarinan 1970-luvulle ja antaa tunnelmaa nopealle toiminnalle ja hyvin etenevälle dialogille. Elokuva etenee pääsääntöisesti afroamerikkalaisen musiikin, kuten James Brownin Say It Loudin, The Edwin Hawkins Singersin Oh Happy Dayn sekä Cornelius Brothers & Sister Rosen Too Late to Turn Back Nown, avulla.

Elokuvan eräässä hyytävimmistä kohtauksista Harry Belafonten esittämä aktivisti muistelee näkemäänsä lynkkausta. Kohtauksessa tuodaan esille elokuvan voima: Belafonten hahmo kertoo, kuinka vuonna 1915 ilmestynyt D.W. Griffithin ohjaama elokuva Birth of a Nation salonkikelpoisti rasismia ja inspiroi ihmisiä raakuuksiin. Elokuva pilkkasi mustia ja näytti heidät ala-arvoisina ihmisinä, samalla kun se näytti valkohuppuiset ja -kaapuiset ratsastajat “pelastajina” mustien vallalta. Kansalliseksi menestykseksi noussut elokuva auttoi Ku Klux Klanin uudelleensyntymisessä.

Jasper-maniaa mediassa

Kun suomalainen menestyy ulkomailla, kuuluu kotimaasta heti innostuneita Torille!-huutoja. Nyt median on villinnyt Jasper Pääkkönen, tällä hetkellä kiistatta kansainvälisesti menestynein suomalaisnäyttelijä.

Hän on näytellyt useissa kotimaisissa menestyselokuvissa, ja yksi päärooleista Dome Karukosken Leijonasydän-elokuvassa (2013) mahdollisti hänen kansainvälisen uransa. Uusnatsin roolin myötä Pääkkönen sai uuden agentin ja pääsi Viikingit-sarjaan esittämään verenhimoista Halfdan Mustaa vuosina 2016–2018.

Jasper Pääkkösestä on kirjoitettu Suomessa maanisen innostuneesti. Jutuissa on kuvailtu hänen katsettaan hurmaavaksi ja vangitsevaksi, aksenttia uskottavaksi ja hänen on sanottu säteilevän punaisella matolla. Pääkkösestä on kirjoitettu runsaasti “Salkkareiden Saku on kasvanut mieheksi” -tyylisiä henkilökuvia – unohtamatta Pääkkösen miljoonabisneksiä, kalamiesmainetta ja sitä kuinka hän on ystävystynyt idolinsa Leen kanssa. Pääkkösen saama ylistys on ihan ansaittua, onhan Pääkkönen vihaa kylvävässä roolissaan vakuuttava. Toivottavasti hän pääsee tulevissa kansainvälisissä tuotannoissa näyttämään monipuolisempaa tunneskaalaa.

Taiteella ja empatialla rasismia vastaan

Jasper Pääkkönen on todennut elokuvan olevan valitettavasti aiheeltaan entistä ajankohtaisempi. BlacKkKlansman heijastelee historiaa ja nykypäivää, ja se on sosiaalinen kommentaari nykyisen presidentti Trumpin hallinnolle. Tämä tositapahtumiin pohjautuva taide haluaa avoimesti herättää katsojat huomaamaan maailmassa jylläävän ihmisvihan. Siksi se on toisinaan karmivaa katsottavaa.

Elokuvan lopussa on kuvamateriaalia viime vuonna tapahtuneista mielenosoituksista Charlottesvillestä, jossa uusnatsi ajoi vastamielenosoittajien päälle autolla. Rasismia vastustava aktivisti Heather Heyer kuoli ja 19 ihmistä loukkaantui. Myös Ku Klux Klan osallistui mielenosoituksiin. Presidentti Trump kommentoi lausunnossaan, että “molemmilla puolilla oli oikein hienoja ihmisiä”.

Elokuvallaan Lee alleviivaa katsojalle: “Kyllä, Yhdysvaltojen presidentiksi voi päästä avoimesti ihmisoikeuksia polkeva ihminen.”

BlacKkKlansman muistuttaa, että Trumpin Amerikka ensin -puheet eivät ole tulleet tyhjästä, vaan ne voidaan jäljittää rasismin historiasta.

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää:

Arvio: Kokokapinaa perinteisen komiikan raameissa – I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä

Helposti pureskeltavassa komediassa I Feel Pretty on enemmän mietittävää itsetunnon merkityksestä kuin ensisilmäyksellä huomaisi.  

I Feel Pretty

Pääosissa Amy Schumer, Michelle Williams, Tom Hopper, Rory Scovel, Adrian Martinez, Busy Phillipps, Aidy Bryant, Emily Ratajkowski. Ohjaus ja käsikirjoitus Marc Silverstein ja Abby Kohn. Ensi-ilta elokuvateattereissa 11.5.2018

 

Renee (Amy Schumer) on huonosta itsetunnosta kärsivä nainen, joka haaveilee tuntevansa olonsa kauniiksi. Toive toteutuu, kun Renee saa spinning-tunnilla tällin päähänsä. Pään kolautuksen seurauksena hän näkee itsensä kauniina.

Kun Reneen itsetunnon voluumi on käännetty kaakkoon, hän uskaltautuu lirkuttamaan sujuvan monisanaisesti miehille ja hakemaan uutta työpaikkaa meikkifirman reseptionistina.

Vaikka päähenkilö ei koe ulkoista muodonmuutosta, katsojalla on vapaus kuvitella, millaisena Renee näkee itsensä muutoksen jälkeen. Itse uskon, että Renee näkee itsensä itsenään – mutta ei vain tiedä sitä. Renee luulee, että muutos on taikuutta (kuten elokuvassa Big) ja nauttii muuttuneesta itsetunnosta ennen kuin taika raukeaa.

Löyhän ja hämmentävän juonensa takia I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä. Tätä elokuvaa olisi hyvin helppoa haukkua sen hassusta juonesta, ennalta-arvattavasta komedian kaavasta ja muutamasta oudosta juonihyppäyksestä. 

Silti elokuvan tärkeä aihe, itsetunto, vaatii laajempaa keskustelua. Helppo lyttäys ei sitä tekisi.

 

Keholla on valtaa

Elokuvan alku on murskaavan totuudellinen: ulkonäöllä, kropan muodolla ja painolla on todellista vaikutusta siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kapeat kauneusihanteet ovat kontrollin muotoja, jolla hallitaan etenkin naista ja hänen kehoaan.

Länsimaiset kauneusihanteet vaaleasta ihosta ja laihasta kehosta korostuvat ja vääristyvät entisestään lehtien ja somen muokattujen kuvien myötä. Epätodelliset kuvat aiheuttavat ahdistusta – toisaalta käsittelemättömien kuvien julkaiseminen saa ihmisissä aikaan positiivisia reaktioita.

Ulkonäköpaineistä kärsii moni. Helsingin yliopistossa tehdyssä tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin itsetunnon kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Tutkimuksessa ilmeni, että naisilla on miehiä huonompi itsetunto ja että huonoon itsetuntoon vaikuttaa muun muassa ylipaino. Paine laihduttamiseen näkyy esimerkiksi Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä, jonka mukaan 84 prosenttia suomalaisnaisista ja 78 prosenttia suomalaismiehistä haluaa pudottaa painoaan.

I Feel Pretty esittää, että huonon itsetunnon vuoksi elämä saattaa jäädä elämättä. Itsevarmuus, oman tien kulkeminen ja lannistavien sanojen ohittaminen ovat vallankumouksellisia tekoja.

Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Marc Silverstein ja Abby Kohn, jotka tekivät myös How To Be Single -elokuvan (2016). Vaikka molemmissa elokuvissa tartutaan isoihin teemoihin, lopputulokset ovat perinteisiä hattaranmakeita komedioita. Isot teemat kuten sinkkuelämä ja itsetunto ovat vaarassa jäädä komedioiden jäykkien kaavojen tallomaksi.

I Feel Pretty toistaa perinteisiä Hollywoodin romanttisen komedian maneereita: pääpari on valkoinen heteropari, omituiset ystävät ovat ylipainoisia ja elokuvan lopussa on odotettu tunnustuskohtaus, jossa Renee näkee kauneutensa ja itsensä ilman taikuutta.

Kenties kehopositiivisuuden teeman vuoksi Reneestä on haluttu tehdä ”jokanainen”, johon naiset voivat samaistua. Ongelmana on, että elokuva ei tarjoa huonon itsetunnon lisäksi muuta näkökulmaa päähenkilöön. Katsojina emme tiedä mitään Reneen taustasta, perheestä tai mielipiteistä. Koska elokuvan juonessa tai päähenkilössä ei ole suurempaa tarttumapintaa, jäljelle jää lopulta vain pääosanäyttelijä, Amy Schumer, johon katsoja voi samaistua.

Ja tässä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi elokuvaa on haukuttu Yhdysvalloissa rapa roiskuen.

 

Amy Schumerista ollaan aina jotain mieltä

Amy Schumer jakaa vahvasti mielipiteitä. Schumer ärsyttää monia, ei vain suorasukaisen komediansa, vaan myös poliittisten mielipiteidensä vuoksi: hän tuki Hillary Clintonia Yhdysvaltojen presidentiksi ja vastustaa aseväkivaltaa.

Suoraan puhuminen on myös osa hänen komediallista rooliaan. Huumori syntyy siitä, että soveliaisuuden rajoja koetellaan äärimmäisellä rehellisyydellä.

I Feel Pretty on aiheuttanut Yhdysvalloissa runsasta keskustelua. Siitä on kirjoitettu sekä haukkuvia että ylistäviä kritiikkejä. Elokuvasta on kirjoitettu arvosteluja myös pelkän trailerin perusteella. (Sitä voi verrata siihen, jos kirjoittaja käyttäisi pro gradu -tutkielmassaan ainoana lähteenä Wikipediaa.)

Schumerin itsensä mukaan elokuvan haukkuviin arvosteluihin on vaikuttanut se, että suurin osa kriitikoista on keski-ikäisiä valkoisia miehiä: “Mikään ei pelota ihmisiä enemmän kuin itsevarma nainen”.

Osa arvostelijoista on pohtinut, voiko Amy Schumerin näköinen (eli kokoinen) nainen olla romanttisen komedian päähenkilö. Usein ei-langanlaihalle naiselle on varattu komedian sivuhenkilön, hassuttelevan pullukan, rooli. Katsojina olemme tottuneet näkemään naispääosassa vaalean, hoikan ja nuoren ihmisen.

I Feel Pretty -elokuvassa esiintyvä Schumer on osalle kriitikoista liian kaunis (“miten tuon näköisellä ihmisellä voi olla itsetunto-ongelmia”) ja joillekin taas liian lihava (“kuinka tuon kokoinen ihminen voi olla romanttisen komedian pääosassa”).

Shokeeraavinta hänen painossaan lienee se, että siltä Schumer nykyäänkin näyttää. Hän ei “rohkeasti” lihottanut itseään rooliin vaan on itsensä kokoinen. Normaalipainoisen Schumerin naispääosa tuntuu vallankumoukselliselta. (Toki elokuvan muut naisroolien esittäjät ovat lähes poikkeuksetta niitä kauniita, hoikkia naisia, joihin olemme katsojina tottuneet.)

 

Iso aihe, kevyt käsittely

I Feel Pretty haluaa kunnianhimoisesti käsitellä isoa aihetta, ja siinä se on tervetullut lisä kevyen komedian kuvastoon. Toki kuten Bill Maher huomautti, samaa aihetta on käsitelty komediassa jo aiemmin. Eddie Murphyn hahmo elokuvassa Pähkähullu professori (1996) käy läpi saman kehityskaaren, jossa ylipainoinen nörtti oppii hyväksymään itsensä.

Toinen esimerkki samaa teemaa sivuavasta Hollywood-elokuvasta on Hal ja iso rakkaus (2001), jossa Jack Blackin esittämä pinnallinen Hal näkee lihavan Gwyneth Paltrow’n ”sisäisen kauneuden” (eli hoikan Gwyneth Paltrow’n).

Yksi elokuva tuskin pystyy muuttamaan maailmaa. Puutteistaan huolimatta I Feel Pretty voi tarjota kevyen huumorin ystäville uutta ajateltavaa itsetunnosta, kehopositiivisuudesta ja siitä, kannattaako ihmisiä lokeroida ulkonäön mukaan. Toivottavasti tämä elokuva avaa tietä yhä monipuolisempien naiskuvien ja tärkeiden aiheiden kuvaamiselle. Toivon, että komediassa rikottaisiin rajoja ja rakenteita entistä rohkeammin. Ehkä tästäkin elokuvasta olisi tullut nasevampi, jos Schumer itse olisi ollut mukana käsikirjoitustiimissä.

Myös sillä on merkitystä, minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä elokuvissa nähdään. Sen vuoksi tämä elokuva on monelle merkittävä. 

Kun elokuvia tekemässä on yhä monipuolisempi joukko, sen myötä voi syntyä aivan uudenlaisia ja ennalta-arvaamattomia tarinoita. Monipuolisten representaatioiden myötä ihmiset löytävät herkemmin itsestään uusia puolia ja hyväksyvät erilaisuutta muissa ihmisissä. Joko me kaikki olemme kauniita tai ei kukaan ole. 

 

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue lisää: