Kuvassa Puntti Valtonen. Kuva: Jussi Tuokkola

Arvio: Vauhdikas Saituri on Puntti Valtosen juhlaa

“Suloiset setelini, pennipienoiseni, kolikkoystävät rakkaani!” Saituri askeltaa omintakeisesti lavalle ja yleisö on myyty. Kari-Pekka Toivonen ohjasi Molièren klassikkonäytelmän Oulun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Puntti Valtonen tekee ikimuistoisen ja hersyvän roolityön.

Kulttuuri  | 

Teksti Petri Huttunen

Saituri. Alkuperäisteksti Molière, suomennos Elisa Salo. Ohjaus ja sovitus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen, puvustus Tellervo Syrjäkari. Rooleissa Puntti Valtonen, Atte Antikainen, Sara-Maria Heinonen, Oliver Kollberg, Elina Saarela, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Janne Raudaskoski, Annina Rokka. Kesto noin 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.10.

 

Pääsen viime hetkellä Oulun kaupunginteatterin katsomoon. Valot sammuvat armeliaasti juuri, kun olen löytänyt paikkani.

Alkamassa on Molièren luonnekomedian klassikko Saituri. Hengästyneenä ja räntää hiuksista tippuen katson, kun Nätyn nuoret näyttelijät tulittavat rakkauden sanomaa pieteetillä. Vimmaa, suuria elkeitä ja tunteita ei säästellä. Heti alkuun on selvää, että nyt mennään jalalla koreasti farssia.

En pääse alussa tunnelmaan kiinni ja pian alkaa jo puuduttaa. Juuri ennen kuin vaivun apatiaan, lavalle saapuu Harpagon – itse Saituri.

Yleisö miltei kohahtaa. Puntti Valtonen on roolissa sisällä. Askellus ja elekieli on vahvaa ja vakuuttavaa – karisma on valtava. Ehdin jo miettiä, että kaksi ja puoli tuntia on todella pitkä aika, mutta herään – Saiturin lumovoima on vastustamaton.

Molièren (oikealta nimeltään Jean-Baptiste Poquelin) näytelmät ovat tarinoiltaan hölmöjä, eikä Saituri ole poikkeus. Harpagon on rikas resuinen kitupiikki, jolle ainoastaan raha on merkityksellistä.

Tapahtumilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä. Saiturissa nuoret etsivät rakkautta ja vanhemmilla ovat taloudelliset motiivinsa naimakaupoissa. Tämä on vain pintaa, sillä ihmisluonteen heikkoudet ja niiden naurettavuus ovat Molièren kohde ja terä. Aikanaan Ranskan hovissa monet pahoittivat mielensä piikikkäistä komedioista.

Miksi sitten nyt tuodaan näyttämölle 1600-luvun pukudraamaa ja farssia?

Molièren klassikot ovat kestäneet aikaa. Ihmisluonto ei ole muuttunut muutamassa sadassa vuodessa. Ehkäpä joku keksii nykyajastakin esimerkkejä ihmisistä, joille raha on ainoa itseisarvo. Miljardien omaisuuksia ei kukaan voi koskaan käyttää ja jonkun rikastuessa joku toinen usein kärsii. 

Palataanpa näyttämön tapahtumiin. Lavastus on suurelle näyttämölle hyvin vaatimaton. Siltarakenne pyörähtää ja muuttaa tilaa hieman, mutta näyttelijät ovat miltei naulittu sijoilleen. Suuren näyttämön valtavaa tilaa ei hyödynnetä. Väistämättä tulee mieleen, miten voimakas kokemus Saituri olisi ollut pienen näyttämön intiimissä tilassa.

Tilan täyttäminen ei onneksi jää ainoastaan Puntti Valtosen karisman varaan. Annina Rokka Frosinena on aivan valloittava. Naisellinen juonija punaisessa asussaan toimii vastaparina Saiturille. Aki Pelkonen Mestari Simonen omintakeisessa kaksoisroolissa luo hykerryttäviä tilanteita ja toimii koossa pitävänä voimana.

Ensimmäinen näytös loppuu uuden kohtauksen alkaessa. Yleisö vilkuilee hämillään ympärilleen, pian uskalletaan taputtaa.

On aika vetää henkeä. Lämpiössä vaihdetaan varovasti ajatuksia. Tunnelma on selkeästi odottava, yhtä mieltä ollaan siitä, että ihan alku ei oikein saanut mukaansa.

 

Toisessa näytöksessä tunnelma tiivistyy, mutta voittaako rakkaus?

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen opiskelijat edustavat Saiturissa nuorta polvea. Sukupolvet kohtaavat näyttämöllä – niin näytelmän tapahtumissa kuin todellisuudessa.

Oliver Kollberg Cléantena ja Atte Antikainen Valérena ovat hyvin fyysisiä. Kosijat ovat väliin kirjaimellisesti jalat ilmassa. Sara-Maria Heinonen (Élise) ja Elina Saarela (Mariane) ovat viattomia kauniita neitoja. Perinteiset roolityypit sisältävät jo itsessään merkityksiä, joten irtiotoille ei jää sijaa. Näissä raameissa opiskelijat olivat vakuuttavia ja toivat raikasta ilmaa näyttämölle.

Saituri on Puntti Valtosen juhlaa. Yleisö on täysin maestron hyppysissä. Puntti selvästi nauttii roolistaan, ja se näkyy säteilynä. Tunnetilat vaihtuvat riemusta epätoivoon, valaistus ja ukkosen jyrähtely lisäävät dramaattista vaikutelmaa.

Toisen näytöksen puolivälissä Saituri on teatteria parhaimmillaan. Väliin heitellyt nykykielen sanonnat ja Saiturin suora kontakti yleisöön on riemastuttavaa.

Pienissä sivurooleissa Timo Pesonen Komisariona ja Janne Raudaskoski Anselmena täyttävät saappaansa ja lakerikenkänsä. Anselmen astellessa lopussa lavalle, puku välkkyy kultaa. Tellervo Syrjäkarin puvustus on kirjaimellisesti loistava. Kontrasti Saiturin rääsyjen ja kosijoiden koristeellisten pukujen välillä on erityisen onnistunut.

Loppu on Molièren tyyliin riemastuttavan älytön. Langat solmitaan yhteen kieli poskessa ja kaikilla on hauskaa. Suosionosoitukset ovat vilpittömät. Puntti Valtosen roolityö yksi vahvimmista, mitä olen nähnyt.

Myönnän, etten ollut ihan niin rakastunutta intoa täynnä, kuin suuri osa ensi-illan yleisöstä. Teatterista kuitenkin poistuin hymy huulilla.

Julkaistu 8.11.2017

Petri Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue seuraavaksi

Arvio: Me kaikki kellumme täällä – Uusi Se on yhtä kauhea kuin edeltäjänsäkin

Anni Hyypiö

Elokuva-arvostelu

21.9.2017

Arvio: Kesäleffoissa kuolleet kertovat tarinoita

Anu Vehkomäki

Kulttuuri

12.7.2017