Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Spoiler alert: tässä elokuvassa on onnellinen loppu. Kuva: Yellow Film & TV / Tommi Hynynen.

Arvio: 95 on nostalgiaan nojaava sentimentaalinen lätkäleffa

95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.

Elokuva-arvostelu  | 

Teksti Henna Rannanpää

Kuvat Henna Rannanpää

95

Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.

 

Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.

Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.  

95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.

Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.

Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.

Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.

Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.

 

Ei Mertarantaa rakkaampaa

Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.

Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.

Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.

”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”

Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.

Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.

Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.

 

Urosleijonia ja miehisiä sankareita

Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.

Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.

Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.

Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?

Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.

”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”

Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.

”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”

Kalle Virtapohja analysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.

Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.

”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”

Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.

Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.

Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.

”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.

Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.

 

Suomen suosituin ruotsalainen

Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.

Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.

Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.

Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”

Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.

Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.

”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”  

Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”

Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.

”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.

 

Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä

Entä ne tavalliset arjen sankarit?

Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.

Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita.  Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.

Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.

Mutta jotain mestaruuden merkityksestä kertoo se, että Yle esitti vuoden 1995 turnauksen koosteen Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2017.

”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.

”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”

 

Julkaistu 2.1.2018

Henna Rannanpää

Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.

Lue seuraavaksi

Arvio: The Last Jedi toistaa uskollisesti alkuperäistrilogiaa sekä hyvässä että pahassa

Timo Utterström

Elokuva-arvostelu

15.12.2017

Arvio: Huikea Tokasikajuttu naurattaa, viihdyttää ja itkettää

Anni Hyypiö

Elokuva-arvostelu

17.10.2017